Loppusanat

"Jos oot kivi kengässä, oo timantti"
Pyhimys - Tapa Poika

Mulla on tilanne hallinnassa. Se tuntuu ihan sairaan hienolta, mulla on todella hyvä vaihe meneillään pitkästä aikaa. Hyvä on ihan yhtä mielenkiintoinen ja monipuolinen sana kuin kiva, mutta kyllä se vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan on kivaa kun on hyvä olla. Oon löytäny itestäni ja elämästi ihan uuden puolen, mä oon tosi onnellinen tällä hetkellä.

Perheemme kissoilla on kevättä rinnoissaan. Hannibalin sterilointi vain lähenee ja hän joutuu (raukka!!) jo toistamiseen pienen elämänsä aikana veitsen alle. Samalla reissulla hoituu Pienen takakoiven toistaiseksi viimeinen röntgen. Äidin Pienellä on niin rankkaa.
Parisuhde kukoistaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi näin, mutta on toi Roni vaan mieletön tyyppi.
Mulla on ihania ystäviä, sukulaisia ja ylipäätään ihmisiä mun elämässä. Ja kissoja. Ja muutama koira.
Rakastan mun työtä kaikkine haasteineen. Miranax kuuri on vieny mun kivut suurimmaks osaks ja mä oon vihdoin oppinu käyttää mun uutta, aikuisten pankkikorttia (suhteellisen) fiksusti.

Välillä sitä kuitenkin lopulta astuu paskaan vaikka kuinka varoo. Joskus sitä ei näe koska katse on luotuna liian ylös, ja se tulee myöhemmin levinneempänä ikävänä yllätyksenä. On myös eri asia, sottaantuuko siihen korkokenkä vai kumisaapas.
Ehkä isoin asia mitä mä oon noin vuoden aikana oppinut on se, että mitään ei pidä olettaa. Hyvin harva asia on niin mustavalkoinen kuin miltä se pinnalta näyttää. Siksi mä ehkä olenkin niin onnellinen. Oon oppimassa eroa siitä, mitä voi kontrolloida ja mitä ei.

Joskus kissan sääri- ja pohjeluu särkyy kaiken tohinan keskellä. Silloin tulee itkettyä ihan hirveästi vain tullakseen siihen tulokseen, ettei Hannibal Pienen hyvin alkanut elämä voi olla kiinni rahasta. Sitä voi mielestäni verrata masennukseen: jalan tai mielen särkyminen tekee helvetin kipeää, ja mitä useampiin osiin se särkyy, sitä vaikeammalta ja jopa mahdottomalta sen kuntoon saaminen tuntuu. Mutta elämä on arvokkain asia mitä meillä on, ja siihen pitää pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Hannibalin koiven korjauksen mahdollisti rakas mummu, mun mielen korjauksen mahdollisti sairasloma, masennuslääkkeet ja terapia.

Hannibalin jalassa on levy ja ruuveja, luutumista seurataan ja elämä jatkuu todennäköisesti pitkään hyvänä. Tai siis ainakin erilaisena.
Mun mielen sirpaleet on koottu ehjäksi ja kauniiksi mosaiikkikuvioksi.
Tulevaisuudesta ei kukaan koskaan tiedä, ja omalla kohdallani se tarkoittaa nykyään toivoa, eikä vaaraa.

Tää teksti on toistaiseksi tämän blogin viimeinen julkaisu. Se päätös tuli oikeastaan viikko sitten ilman mitään sen kummempia syitä, tää nyt vaan tuntuu hyvältä ajatukselta. Mä aloitin tän blogin kirjoittaimisin noin vuosi sitten, 20.4.2017. Olen siitä tähän päivään julkaissut 26 tekstiä, ja luonnoksissa julkaisemattomia on viisi. Paljon olen itsestäni antanut ja ehkä eniten itselleni. Tuun ihan varmasti kirjoittamaan jatkossakin, ehkä uutta blogiakin! Nyt on ehkä aika keskittyä enemmän muihin asioihin.

Kiitos kaikille lukijoille ja kaikille niille jotka ovat olleet tässä vuodessa mukana ❤
Ja koska mä oon quote-ystävä, tässä loppu ajatusena yks lemppareista:

❤:lla Heidi

mieli

Oon edelleen terapian tarpeessa. Sitä mieltä ovat niin terapeuttini, työterveyslääkäri ja minä itse. Toivon mukaan tätä mieltä on myös Kela. Jos sattuisi niin paska tuuri että tukihakemus hylättäisiin, jatkaisin kyllä terapiaa silti. Muuta mulla ei sitten oo varaa tehdäkkään, voi tulla vähän synkkä kesä. Mutta ehdottomasti, kyllä mä tarvitsen terapiaa.

Mä oon todella onnekas vaikka sairastuin.  Mulla on loistava tukiverkosto, mun lääkitys osui kerralla nappiin, vaikka masennus pääsi uudelleen valtaan liian pieni aloitusannoksen takia. Tarvitsin lääkityksen noston ajaksi lisää sairaslomalla ja se olikin ratkaiseva tekijä toipumisen kannalta. Mun kohdalla tää sairastaminen on mennyt nappiin, mä olen reagoinut hoitoon tosi hyvin.

Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, meitä on niin menee junaan. Mikä toimii toisella, voi toisen tilaa pahentaa. Mulle olis voinu puhjeta mun lääkityksestä mania, mutta onneksi se vaikutti (ja vaikuttaa) mun vointiin toivotulla tavalla. Mä en tarvinnut osastohoitoa, en yrittänyt itsemurhaa tai joutunut tarkkailuun. Rahahuolistakin pääsin yli läheisten tuella, luottotiedot säily "helposti". Suomessa on kuitenkin paljon ihmisiä, mielenterveyspotilaita,  ketkä ovat niin huonokuntoisia etteivät välttämättä koskaan pääse siihen "normaaliin" elämään mukaan. Heitä tulee hoitaa ja heille täytyy löytää paikka tässä yhteiskunnassa.  Paljon on myös ihmisiä, jotka eivät halua hoidon piiriin erilaisista syistä. Jokaisella on oma tarinansa, johon voi itse vaikuttaa enemmän tai vähemmän.

Ihmismieli on ihan älyttömän mielenkiintoinen. Mä oon tosi onnellinen, että oon päässyt ihanaan työhön. Mulla on todella valoisat odotuksen töiden saralta. Mulle on kasvanut terve kunnianhimo ja se tuntuu hyvältä. Kunnianhimoa paljon tärkeämpänä asiana pidän empaattisuuteni ja auttamisenhaluni kasvua. En pidä itseäni tai hoitajia ylipäätään minään Äiti Teresoina, mutta on hienoa nähdä aito välittäminen sekä itsessä, että kollegoissa.

Oon todella kiinnostunut myös omasta mielenterveydestäni. Se on merkki siitä, että rakastan itseäni ja haluan voida hyvin. Sen voimakkuus on taas merkki siitä, että tarvitsen vielä vähintään vuoden terapiaa, todennäköisesti enemmänkin. Välillä mua melkein hävettää olla näin etuoikeutettu. Mutta toisaalta, mä vaan satuin romahtaan oikeeseen aikaan oikeessa paikassa, ja vielä oikeiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä mulla on tavallaan tavallaan eloon jäämisen syndrooma, mitä mä aion lohduttaa mun mielestä aika hyvällä tavalla: oppimalla tästä ja auttamalla muita.

Ja kai mä haluan kans sanoa, että jos voisin sanoa jotain 20-vuotiaalle itselleni, käskisin laittaa kaikki tekotukkaan ja tupakkaan menneet massit säästöön psykoterapiaa varten. Haluun sanoo, että on mun mielestä tärkeetä nähdä vaivaa sairaan mielen hoitamiseen ja tervettä mieltä on yhtä tärkeetä huoltaa ja ylläpitää. Kuka tahansa voi sairastua, tuhannesta eri syystä.

On vähän hukassa tän tekstin punainen lanka. Ehkä tää kuvaa aika hyvin mun tän hetken elämäntilannettakin: katotaan mitä tästä tulee. Voi olla että mä saan ensi maanantaina reumadiagnoosin, ehkä jonkun tosi hyvän uutisen. Mä oon itse asiassa tosi vastaanottavaisella fiiliksellä tällä hetkellä. Oon aina tykännyt AA-liikkeen paljon käyttämästä Tyyneysrukouksesta. Jos vain tämän muistaisi vastoinkäymisten kohdatessa, voisi tästä elämästä ehkä selvittää hivenen kivuttomammin.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

❤:lla Heidi

divide and conquer

Perjantai 2.3
Hillitty kaaos.
Mulle se merkitsee samaa kuin olla elossa. Silloin mä oon parhaimmillani, se on mun mukavuusalue. Oma onnellinen kupla. Positiivinen asia.

Se on myös äärimmäisen kuluttavaa ja toisinaan se polttaa mut loppuun. Tämä tapa elää sairastuttaa mut, aiheuttaa mulle masennustiloja. Mä kestän tosi paljon, enkä anna itselleni aikaa olla ajattelematta. Mä uskon ansaitsevani loppuunpalamisen ja masennuksen. Ja kun mistään ei puhu, mikään ei oikeastaan olekaan huonosti. Mulla on aina ollut kiire elää, nähdä ja kokea. Kamala kiire juosta, jottei möröt saa mua kiinni. Mörkö on se tunteiden kaaos, mikä pitää sisällään paljon pelkoa, häpeää ja vihaa. Mörköjä on erikokoisia ja näköisiä, ja ne yhdessä muodostavat mörkökerhon. Kerhon ulkopuolistakin elämää on, mutta jäsenyys on iso osa elämää. Ja mä haluan sanoa tästä kerhosta itseni irti, se vie liikaa aikaa muulta elämältä.

Välillä on ihanaa olla vain itsensä kanssa. Mulla on kolme peräkkäistä vapaapäivää ja tänään on niistä toinen. Mulla on ollut puolitoista päivää aikaa keskittyä vain omiin juttuihin. Laskujen maksaminenkin tuntuu mukavalta, kun sen voi tehdä kahvikuppi kädessä (mistä kaikesta oonkaan jääny paitsi kaikkina 24 kahvittomana vuotena?!!) ihan rauhassa paneutuen. Oon sisutanut kotiin kevättä ja tehnyt kevätsiivouksen. Vaatekasaa ei olla Ronin kanssa vieläkään voitettu, mutta ei kaikessa voi onnistua.
Pitkästä aikaa on aikaa jäsennellä ajatuksiaan. Kasata kaaosta kokoon.

Mä oon oppinut tunnistamaan, mitä mä tarvitsen voidakseni hyvin. Oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla, ja sen myötä alkanut rakastaa ja arvostaa itseäni. Mä en ole niin vaikea ja vaativa mitä oon aina ajatellut olevani, loppupeleissä ainakin mun onnellisuus on kiinni melko yksinkertaisista asioista.

Tiistai 6.3
Mulla oli ahdistavimmat kolme päivää pitkään aikaan. Selasin perjantaina kanta.fi:tä, koska tarkistin onko musta pyydetyt verikokeet paastokokeita. Klikkasin huvikseni auki noin kuukausi sitten otetun pään natiivikuvan lausunnon ja näin siinä vain lauseen "oikealla mastoidealokerostossa hieman varjostumaa". Hyi vittu. Varjostuma röntgenkuvassa tarkoittaa kasvainta, ja kasvain tarkoittaa syöpää. Syöpä tarkoittaa kuolemaa, enkä mä halua kuolla.

Enkä kuolekaan. Varjostuma oli luojan kiitos takaraivon limakalvojen paksuuntuma. Sairaanhoitaja katto mua silmiin ja sanoi "sun päässä ei ole kasvainta". Eikä vissiin mitään muutakaan, hehheh.

Mutta jumalauta mua pelotti kolme päivää, koska tottakai mä imin googlesta ja päästäni kaikki kauhukuvat ja maalasin seinille itse saatanat sarvineen päivineen. Kyllä oli kamalat kolme päivää. Liioittelematta kävin kolmessa päivässä pikakelauksella koko mun elämän läpi. Vedin heti perjantaina rehelliset kännit, mutta pysyin yllättävän tyynenä. Menin töihin sunnuntaina ja maanantaina töihin, vaikka en saanut syötyä tai nukuttua. En pue itselleni marttyyrin viittaa päälle, enkä sano että kännien veto tai töihin meno siinä ahdistuksessa olisivat olleet millään lailla järkeviä ratkaisuja, mutta rämmin nuo päivät yllättävän hyvin.

Hillitsin kaaoksen.
Se on mulle tuttua. Mä olen hyvä ja kantavakin jäsen mörkökerhossa. Mä tiedän säännöt ja pelaan niiden mukana. Mä en oo kuitenkaan puheenjohtaja tai presidentti, vaan nipin napin hallituksen jäsen. 

Mutta en mä loppuelämääni aio hillitä. Jos mun elämä kerran on tämmöstä kaaosta, mun täytyy opetella ottamaan siitä kaikki irti. Ehkä mun kaaoksen ei kuulu olla hillitty, se aiheuttaa mulle masennusta. Mä en usko että edes haluan muuttaa itsessäni sitä puolta, joka mussa on herännyt tosi vahvana viimeisen vuoden aikana. Mun täytyy opetella hyödyntämään sitä puolta itsessäni: haluan hallita mun kaaosta.

❤:lla Heidi

Oodi kuolemalle

Mä en oo erityisesti ikinä pelännyt kuolemaa. Oon pelännyt ja pelkään monia erilaisia asioita, kuten ampiaisia, tulipaloa tai kissojen ja läheisten menetystä. Mutta itseni menetys ei kuulu siihen kategoriaan, useammin se on minulle ollut toive kuin pelko.

Eilinen päivystyskeikka päätty onneksi hyvin, päänsärky on nyt hallinnassa ja niskojen jäykkyyskin on jo paranemaan päin. Onneks aivojen viipalekuvauksen varmuus on 100%, jos se otetaan 6 tunnin sisällä ensimmäisten oireiden alkamisesta. Ja mä olin siinä rinkulassa n.21:45, kun istumaan noustessa sekunneissa alkanut päänsärky alkoi klo 19:45. Iso kiitos Tyksin päivystyksen H5:lle, laitoin virallista palautetta myös menemään❤

Mä pelkäsin ihan tosissani, että mä kuolen. Aivokalvon alaiseen verenvuotoon voi kuolla, ja mä tietenkin pelkäsin ihan hirveesti että se mulla on.  Särky itketti, pelko itketti, se lisäsi särkyä ihan hallitsemattomaksi ja oravanpyörä oli valmis. Mun syke oli helvetti sentään suurimmillaan 160 ja verenpainekin oli korkeempi ku varmaan ikinä. Pelkäsin että nyt se on menoo, että joko tähän kuolee tai ainakin jää jotain pysyviä vammoja. Eilen mä pelkäsin ekan kerran, varsinkin kun huomasin hoitajien ilmeistä että nyt pitää toimia ripeästi. Ei tän elämän näin pitäny mennä, en mä oo ikinä ajatellu kuolevani tällä tavalla.

Oon ajatellut itsemurhaa tosissani ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Mä oon ajatellu itsemurhaa enemmän tai vähemmän tosissani noin 12 vuotta. Se on aika hurjaa kun sitä oikeesti ajattelee ja sen kirjottaa sanoiksi. Ja se on ihan hemmetin surullista ja kipeetä. Kyllä mä oon ehtiny elämässäni olla tosi surullinen.
Mä en oo melkein puoleentoista vuoteen halunnu satuttaa itseäni. En oo puoleentoista vuoteen halunnut kuolla, en oman käden kautta tai mitenkään muutenkaan. Se on ihan hirveen hyvä saavutus mulle.

Kyl tää masennus vaan muuttaa ajatusmaailmaa ja varsinki huumorintajua tosi kieroks. Mä oon tällä hetkellä tosi hyvällä mielellä, vaikka eilen oon tosissani pelänny kuolevani. Mä tulin just aikaisemmin päivällä, kun tätä postausta aloin kirjottaa, todella hyvälle tuulelle, kun aloin miettiä tota itsemurha-asiaa. Sitä, että mä oikeesti arvostan itseäni ihmisenä, kun haluan pitää itseni elossa. Mä arvostan mun elämää ja nykyään suorastaan rakastan sitä.

Mä arvostan nyt myös kuolemaa. Kunnioitan sen pysyvyyttä ja lopullisuutta. Armottomuutta. Kun sen ajatuksen kietoo itsensä ympärille tarpeeksi monta kertaa, sitä alkaa pitää ystävänä, vertaisenaan. Eikä ystävää pelätä, ystävä on turvallinen ja sen puoleen voi aina kääntyä.
Ei kuolema ole ystävä. Se on pakollinen paha, jonka kanssa pitää tulla toimeen.

Mä haluan saada itseni fyysisesti kuntoon ja terveeksi. Ei ole reilua, että lopetan tupakanpolton, käyn säännöllisesti lenkillä ja muutan ruokavalioni terveelliseksi, eikä mitään muutosta tapahdu. Olis ees vatsamakkarat lähteny mut ei. Koko ajan tulehduksen oireet (mm. väsymys, flunssa, kuumepiikit) ilman infektiota. Migreenejä ja eilisen kaltaisia epäselviä kohtauksia. Ei muuten onnistu, tätä elämää mun kroppa ei ainakaan pilaa!

❤:lla Heidi

cliché

"Mä oon vaan tää tunnetilojen tuuliviiri, itsetuhosesti pyörin, en saa mistään kiinni. Kompastelen murusiin, pieniin ongelmiini, mitätön, mitaton, rikkinäinen riimi"
-Pyhimys (Jättiläinen)

Mä oon aina rakastanut tekstejä. Oli ne sitten lyriikoissa, runoissa, kirjoissa tai elokuvan tekstityksissä. Musta on ihanaa, kun joku sanoo/laulaa/kirjoittaa/räppää juuri ne oikeat sanat. Oikeat moniin erilaisiin tilanteisiin tai tunnetiloihin. Ihmisiin tai tapahtumiin.

Mä rakastan myös kliseitä. Mun mielestä se tarkoittaa sitä, että joku asia on sanottu niin monta kertaa tietyssä asiayhteydessä, että se on jo niin, klisee. Ja silti sitä jatketaan, ja niitä on vaikea korvata millään muulla. Aika vaikuttavia kirjainyhdistelmiä siis.

Ole oma itsesi
Be yourself! Nykyajan voimalause nro 1.
Mulle se tarkoittaa E.E. Cummingsin sanoilla lainattuna ”Omana itsenään oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa, öin ja päivin, tehdäkseen ihmisestä kaikkien muiden kaltaisen, on vaikein taistelu, mitä ihmisellä on, eikä koskaan pidä lakata taistelemasta.”
Mun suurin tavoite on löytää itseni. Ja samalla se on suurin haaste. Mä oon oppinut vuoden terapiassa, että kaikki lähtee tasan itsestä. Mun täytyy itse kehittää oma itseni. Viisas terapeuttini on antanut siihen ihan 5/5 eväät ja nyt se on musta kiinni, miten mä ne mun reppuun pakkaan.

Niinä päivinä kun aurinko on kirkkaimmillaan, mä ajattelen että kaikki paska on todellakin ollut tämän päivän arvoista. Paistaa se päivä risukasaankin.
Niinä päivinä mä teen sitä mistä mä tulen onnelliseksi. Päästän hippipuoleni valloilleen ja kuorin kasvot kaurahiutaleilla ja hunajalla. Äsken tupsuttelin luomiväriä valkoisiin unisiepparin höyheniin, ja siitä tuli aika kivannäköinen.
Niin kliseetä, niin kivaa!
Mä oon kiitollinen että mä elän just mun elämää. Ja että mä ylipäätään elän, sekään ei oo itsestäänselvyys. Kuka tahansa voi sairastua ja kuolla. Masennukseenkin. Mä en kuollut, enkä kuole. Ja se on äärimmäisen lohduttava asia.

Kukaan ei voi muuttaa kuin itseään. Se on välillä tosi ärsyttävää yrittää muistaa, mutta toisaalta se on myös todella lohdullista. Jokainen on vastuussa itsestään, kaikki johtaa lopulta omaan itseen. Täytyy olla rohkea. Toiset käyttävät itsekkyyttä väärin, toiset ovat niin epäitsekkäitä, että unohtavat itse elää. Mä pyrin opettelemaan, missä kohtaa mikäkin annos itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä on tarpeellista. Se on mun #lifegoals, vähän niinkuin mun kissapaitakin.

❤:lla Heidi

Mitä mä teen

Viikko 52:
Cheek laulaa, ettei ole olemassa oikotietä onneen. Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että kell onni on se onnen kätkeköön. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu osana kärsiminen, valittaminen ja kyttääminen. Mä haluan nyt hehkuttaa omaa onneani, koska kaikki on tosi hyvin. Oikeesti hyvin.

1. Viikko
Oon käynyt psykoterapiassa nyt noin yhdeksän kuukautta. Masennuslääkettä on tullut syötyä yli vuoden verran. Tupakoinnin lopetin viisi kuukautta sitten. Nyt alkaa tulokset näkyä, sillä mä oon rakastanut itseäni viikon verran. Mua ei enää ahdista, kiristä ja purista.

2. Viikko
Löysin äsken itteni asettelmasta sipuleita ja kananmunia kippoon kauniimmin. Oon nauranu mamman sisustussipuleille niin  kauan kuin muistan, ja nyt mulla itelläni on ruokaa sisustusmateriaalina. Tulee helpommin käytettyä niitä kun ovat esillä ja onhan ruoka kuitenkin nätin näköistä!
Mä oon alkanut syömään terveellisesti ja tehnyt reilu viikon aikana paljon ruokaa. Paljon kasviksia, juureksia ja hedelmiä. Täysjyvää (Ronin sanoin "helvetin terveysspagettia"), hitaita hiilareita, hyviä rasvoja ja maitotuotteet minimiin. Keho ansaitsee terveellistä ja hyvää ruokaa. Oon jo nyt löytänyt hyvän rytmin kokkailulle ja alan olee siinä jo ihan hyvä! Mä oon palautellu mieleen ravitsemuksen perusteita kouluajalta (lue: googlettanu) mitä vitamiineja on missäkin rehussa ja mitä ne kaikki tekee elimistössä.
Mulla ei oo ihan rehellisesti varmaan koskaan ollut näin hyvä olo!

Mä oon paljon pirteempi, nukun paremmin ja oon hyvällä tuulella. Jaksan tehä kotihommia, nähä kavereita ja käydä kävelyllä. Meillä menee Ronin kanssa tosi hyvin ja kaikki on muutenkin tosi mallillaan. Nyt on aikaa ja jaksamista kiinnittää huomiota pienempien yksityiskohtien hiomiseen, kun kokonaiskuva ei oo enää kaaottinen tai sumea. Jos keskittyy tiukasti vaan siihen ettei astu lenkillä koiranpaskaan, jää kaikki kaunis ympärillä huomaamatta.

3. Viikko
Niimpä, nyt sitä ollaanki jännän äärellä. Nyt täytyy alkaa miettimään niitä tavoitteita sekä tekemään tekoja, mitkä on aina tienny olevan edessä. Hyviä ja huonoja tekoja. Se on kuitenkin ihan uutta ja pelottavaa. Mä oon juossut kauan, ja nyt alkais oleen aika stopata ja katsoa ympärilleen. Miettiä, että mitäs sitten? 🤔

Mä oon juossut, koska mulla ei oo ollut muuta mahdollisuutta selviytyä. Oon juossut pois monien luota, oon juossut kohti itseäni. Itseni mä oon löytänyt, nyt on aika pysähtyä.

Mulla on kestänyt tämmönen aika toipua, mä oon parantunut.  Mutta ei se tässä ollut, nyt mulla on voimia kohdata asiat, mulla on voimia miettiä, mitä mä haluan mun loppuelämällä tehdä. Ja mitäs sitten kun asiat ei taas menekään niinkuin mä suunnittelin, se nyt vaan sattumoisiin kuuluu jokaisen elämään. Mä oon ladannut akut täyteen, nyt mulla on virtaa kohdata ne asiat joilta olen paennut vuosia.

Yö

Mä tein ittelleni pari päivää sitten uudenvuodenlupauksen: tänä vuonna mä opettelen juomaan kahvia! Vuonna 2017, aikalailla tasan 4 kuukautta sitten mä ja Ellu vihdoin lopetettiin tupakanpoltto. Nytten kun oon kohta juonu elämäni ensimmäisen kahvikupillisen, huomaan että rööki sopis tosi kivasti tohon kahvin seuraks. Mut se jäi vaan pikasen ajatuksen tasolle, oikeeta mielitekoa tupakkaan ei oo ollu piitkään aikaan.

Vuonna 2017 mä löysin kadoksissa olleen tahdonvoiman. Löysin sinnikkyyden, asennevamman ja whatever- ilmeen. En oo varmaan ikinä riidelly (itseni sekä muiden kanssa) näin paljon kun tänä vuonna. Oon ollu aika armoton itselleni ja toisille. Opin viime vuonna, ettei sormien läpi katsominen tai turha hienotunteisuus oo mun juttu enää ollenkaan. Kyllä mä hyvät käytöstavat omaan, mut oikeuksistani mä oon kyllä pitänyt kiinni. Siitä on ollut vuoden aikana sekä haittaa, että hyötyä. Mun on pitäny harjotella olemaan oikealla tavalla itsekäs ja ylilyöntejäkin on tullut.

Mä aion ehdottomasti pitää oikeuksistani (sekä tarvittaessa tietty myös muiden oikeuksista), kiinni yhä tänävuonna kuin tulevinakin, tosin astetta hillitymmin. Mä en aio olla suurinta osaa vuorokaudessa "taistele tai pakene"- jännitystilassa, ois hienoo jos mun leposyke alittais vuoden 2018 alle 80 rajan! Ei oo ihme, että väsyttää ja on äkänen, kun elimistö on koko ajan stressitilassa. Vuoden 2018 lupaus numero 2 on: opettelen stressaamaan oikein ja vähemmän. Opettelen rauhoittumaan.

Roni sano tänään fiksusti, että paskasta jutusta kannattaa ajatella sitä parasta mitä se voi aiheuttaa. Sitten sen ihan ensimmäisen alkuveetutuksen jälkeen. Ja nimenomaan niistä päivittäisistä, pienistä pieleenmenevistä jutuista, mitä tässä arjessa paljon on. Myös toisen ohjeen mukaan ajattelin alkaa ajatella vuoden alusta asti: kun tulee joku isompi paskajuttu, ajattele yhtä elämäsi kammottavimmista päivistä. Ja mieti mitä kaikkea elämässä tällä hetkellä on, mitä silloin ei ollut. Ja jatka niiden ajattelemista.

Haluan myös vähentää sellaisten asioiden murehtimista, joille en voi mitään, vaikka kaikkeni yrittäisin, murehtisin ja niitä vatvoisin. Ne asiat täytyy vain hyväksyä osana elämää. Hyväksyminen on vaikea ja vahva sana, mutta mulle se on positiivinen sana. Tai ainakin tästä päivästä lähtien on, ja sen opetteleminen auttaa mua täyttämään lupausta numero kaksi.

Lupaan myös olla stressaamatta lupauksistani liikaa. Jos joku päivä ostan energiajuoman täyttääkseni hillittömän kofeiinintarpeeni, sallittakoon se. Samoin kuin satunnainen hösääminen kamalassa stressihepulissa, menkööt. Mutta henkisen tasapainon (kuulosta tosi hörhöltä) löytämisen ALOITUS on mun vuoden 2018 tavoite. Tavoitteena on myös, ettei sen henkisen tasapainon ja elämänhallinan täydellistä löytämistä koskaan tapahdu (tuskin se edes on mahdollista), koska sen pienten osa-alueiden saavuttaminen ja siitä iloitseminen on ainakin mulle iso osa onnellista arkea.

❤:lla Heidi