mieli

Oon edelleen terapian tarpeessa. Sitä mieltä ovat niin terapeuttini, työterveyslääkäri ja minä itse. Toivon mukaan tätä mieltä on myös Kela. Jos sattuisi niin paska tuuri että tukihakemus hylättäisiin, jatkaisin kyllä terapiaa silti. Muuta mulla ei sitten oo varaa tehdäkkään, voi tulla vähän synkkä kesä. Mutta ehdottomasti, kyllä mä tarvitsen terapiaa.

Mä oon todella onnekas vaikka sairastuin.  Mulla on loistava tukiverkosto, mun lääkitys osui kerralla nappiin, vaikka masennus pääsi uudelleen valtaan liian pieni aloitusannoksen takia. Tarvitsin lääkityksen noston ajaksi lisää sairaslomalla ja se olikin ratkaiseva tekijä toipumisen kannalta. Mun kohdalla tää sairastaminen on mennyt nappiin, mä olen reagoinut hoitoon tosi hyvin.

Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, meitä on niin menee junaan. Mikä toimii toisella, voi toisen tilaa pahentaa. Mulle olis voinu puhjeta mun lääkityksestä mania, mutta onneksi se vaikutti (ja vaikuttaa) mun vointiin toivotulla tavalla. Mä en tarvinnut osastohoitoa, en yrittänyt itsemurhaa tai joutunut tarkkailuun. Rahahuolistakin pääsin yli läheisten tuella, luottotiedot säily "helposti". Suomessa on kuitenkin paljon ihmisiä, mielenterveyspotilaita,  ketkä ovat niin huonokuntoisia etteivät välttämättä koskaan pääse siihen "normaaliin" elämään mukaan. Heitä tulee hoitaa ja heille täytyy löytää paikka tässä yhteiskunnassa.  Paljon on myös ihmisiä, jotka eivät halua hoidon piiriin erilaisista syistä. Jokaisella on oma tarinansa, johon voi itse vaikuttaa enemmän tai vähemmän.

Ihmismieli on ihan älyttömän mielenkiintoinen. Mä oon tosi onnellinen, että oon päässyt ihanaan työhön. Mulla on todella valoisat odotuksen töiden saralta. Mulle on kasvanut terve kunnianhimo ja se tuntuu hyvältä. Kunnianhimoa paljon tärkeämpänä asiana pidän empaattisuuteni ja auttamisenhaluni kasvua. En pidä itseäni tai hoitajia ylipäätään minään Äiti Teresoina, mutta on hienoa nähdä aito välittäminen sekä itsessä, että kollegoissa.

Oon todella kiinnostunut myös omasta mielenterveydestäni. Se on merkki siitä, että rakastan itseäni ja haluan voida hyvin. Sen voimakkuus on taas merkki siitä, että tarvitsen vielä vähintään vuoden terapiaa, todennäköisesti enemmänkin. Välillä mua melkein hävettää olla näin etuoikeutettu. Mutta toisaalta, mä vaan satuin romahtaan oikeeseen aikaan oikeessa paikassa, ja vielä oikeiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä mulla on tavallaan tavallaan eloon jäämisen syndrooma, mitä mä aion lohduttaa mun mielestä aika hyvällä tavalla: oppimalla tästä ja auttamalla muita.

Ja kai mä haluan kans sanoa, että jos voisin sanoa jotain 20-vuotiaalle itselleni, käskisin laittaa kaikki tekotukkaan ja tupakkaan menneet massit säästöön psykoterapiaa varten. Haluun sanoo, että on mun mielestä tärkeetä nähdä vaivaa sairaan mielen hoitamiseen ja tervettä mieltä on yhtä tärkeetä huoltaa ja ylläpitää. Kuka tahansa voi sairastua, tuhannesta eri syystä.

On vähän hukassa tän tekstin punainen lanka. Ehkä tää kuvaa aika hyvin mun tän hetken elämäntilannettakin: katotaan mitä tästä tulee. Voi olla että mä saan ensi maanantaina reumadiagnoosin, ehkä jonkun tosi hyvän uutisen. Mä oon itse asiassa tosi vastaanottavaisella fiiliksellä tällä hetkellä. Oon aina tykännyt AA-liikkeen paljon käyttämästä Tyyneysrukouksesta. Jos vain tämän muistaisi vastoinkäymisten kohdatessa, voisi tästä elämästä ehkä selvittää hivenen kivuttomammin.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

❤:lla Heidi