Pyhimys - Tapa Poika
Mulla on tilanne hallinnassa. Se tuntuu ihan sairaan hienolta, mulla on todella hyvä vaihe meneillään pitkästä aikaa. Hyvä on ihan yhtä mielenkiintoinen ja monipuolinen sana kuin kiva, mutta kyllä se vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan on kivaa kun on hyvä olla. Oon löytäny itestäni ja elämästi ihan uuden puolen, mä oon tosi onnellinen tällä hetkellä.
Perheemme kissoilla on kevättä rinnoissaan. Hannibalin sterilointi vain lähenee ja hän joutuu (raukka!!) jo toistamiseen pienen elämänsä aikana veitsen alle. Samalla reissulla hoituu Pienen takakoiven toistaiseksi viimeinen röntgen. Äidin Pienellä on niin rankkaa.
Parisuhde kukoistaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi näin, mutta on toi Roni vaan mieletön tyyppi.
Mulla on ihania ystäviä, sukulaisia ja ylipäätään ihmisiä mun elämässä. Ja kissoja. Ja muutama koira.
Rakastan mun työtä kaikkine haasteineen. Miranax kuuri on vieny mun kivut suurimmaks osaks ja mä oon vihdoin oppinu käyttää mun uutta, aikuisten pankkikorttia (suhteellisen) fiksusti.
Välillä sitä kuitenkin lopulta astuu paskaan vaikka kuinka varoo. Joskus sitä ei näe koska katse on luotuna liian ylös, ja se tulee myöhemmin levinneempänä ikävänä yllätyksenä. On myös eri asia, sottaantuuko siihen korkokenkä vai kumisaapas.
Ehkä isoin asia mitä mä oon noin vuoden aikana oppinut on se, että mitään ei pidä olettaa. Hyvin harva asia on niin mustavalkoinen kuin miltä se pinnalta näyttää. Siksi mä ehkä olenkin niin onnellinen. Oon oppimassa eroa siitä, mitä voi kontrolloida ja mitä ei.
Joskus kissan sääri- ja pohjeluu särkyy kaiken tohinan keskellä. Silloin tulee itkettyä ihan hirveästi vain tullakseen siihen tulokseen, ettei Hannibal Pienen hyvin alkanut elämä voi olla kiinni rahasta. Sitä voi mielestäni verrata masennukseen: jalan tai mielen särkyminen tekee helvetin kipeää, ja mitä useampiin osiin se särkyy, sitä vaikeammalta ja jopa mahdottomalta sen kuntoon saaminen tuntuu. Mutta elämä on arvokkain asia mitä meillä on, ja siihen pitää pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Hannibalin koiven korjauksen mahdollisti rakas mummu, mun mielen korjauksen mahdollisti sairasloma, masennuslääkkeet ja terapia.
Hannibalin jalassa on levy ja ruuveja, luutumista seurataan ja elämä jatkuu todennäköisesti pitkään hyvänä. Tai siis ainakin erilaisena.
Mun mielen sirpaleet on koottu ehjäksi ja kauniiksi mosaiikkikuvioksi.
Tulevaisuudesta ei kukaan koskaan tiedä, ja omalla kohdallani se tarkoittaa nykyään toivoa, eikä vaaraa.
Tää teksti on toistaiseksi tämän blogin viimeinen julkaisu. Se päätös tuli oikeastaan viikko sitten ilman mitään sen kummempia syitä, tää nyt vaan tuntuu hyvältä ajatukselta. Mä aloitin tän blogin kirjoittaimisin noin vuosi sitten, 20.4.2017. Olen siitä tähän päivään julkaissut 26 tekstiä, ja luonnoksissa julkaisemattomia on viisi. Paljon olen itsestäni antanut ja ehkä eniten itselleni. Tuun ihan varmasti kirjoittamaan jatkossakin, ehkä uutta blogiakin! Nyt on ehkä aika keskittyä enemmän muihin asioihin.
Kiitos kaikille lukijoille ja kaikille niille jotka ovat olleet tässä vuodessa mukana ❤
Ja koska mä oon quote-ystävä, tässä loppu ajatusena yks lemppareista:
❤:lla Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti