Mul oli ikävä mua

Vajaa pari viikkoa sitten oli tosi vaikee terapiakerta. Mua ei olis yhtään huvittanut ajella bussilla keskustaan ja jutella yhtään mistään, varsinkaan syvällisistä ja vaikeista asioista. Olin hiljaisempi ja selvästi melankolisempi kuin aikaisemmin. Juhannuksena oli tapahtunut pieniä itsestä riippumattomia notkahduksia, vaikka kokonaisuudessaan keskikesän juhla oli loistava. Nämä pienet notkahdukset vetivät kuitenkin mielen matalaksi, eikä pieni jälkikrapula sitä ainakaan parantanut. Joka tapauksessa, mun oli ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauden aikana älyttömän vaikea saada terapiassa sanoja suustani: vitutti, suretti ja ahdisti tosi paljon.
Eikä sitä ahdistusta helpottanut yhtään se, että terapeutti antoi mulle tehtävän. Mun piti mennä viereiselle nojatuolille ja puhua itselleni, kuin olisin esimerkiksi itseni isosisko. Mun täytyi tsempata ja kehua itseäni, antaa itselleni neuvoja miten selvitä tästä alamäestä, jota oli jo jonkin aikaa jatkunut. Eihän siitä mitään tullut, en osannut sanoa itselleni mitään positiivista ja kannustavaa.

Mun teki mieli sanoa itselleni:
"lopeta tommonen synkistely"
"kyllä se siitä sitten taas jossain vaiheessa helpottaa"
"aina sua saa hävetä"

Mä näin itseni säälittävänä ja halveksittavana. Tyhmänä kiukuttelijana, joka saa olla helvetin onnellinen siitä, että jotkut ihmiset edes viitsii katsella tätä mun touhua. Näin itseni pienenä ja käpertyneenä, mitättömänä myttynä joka ei saa mitään aikaiseksi. Terapeutti sanoi sen ääneen, mitä itse olin jo pidemmän aikaa epäillyt: pidän itseäni todella arvottomana. Ja olen varmaan aina pitänyt.

Mä oon miettiny tuota terapiakertaa nyt reilu viikon ja taas on silmät auenneet.
Olen viikon ajan yrittänyt katsella itseäni mulle rakkaiden ihmisten silmin ja nähdä myös itse sen syyn minkä vuoksi he kanssani tarpovat tätä matkaa. Olen viettänyt kirjaimellisesti aikaa peilin edessä ja yrittänyt nähdä sen sisäisen ja ulkoisen kauneuden, mitä minulle rakkaat ihmiset sanovat näkevänsä. Olen miettinyt arvojani, moraaliani ja elämäntapaani, ja yrittänyt nähdä niissä samaa hyvää kuin mitä minulle niistä kerrotaan. Koska mun on aina ollut niin vaikea uskoo mihinkään. Inhottaa ja hävettää myöntää, mutta melkein aina jotain postitiivista kuullessani mietin sisimmissäni, että ne asiat sanotaan vain säälistä. Koska en minä voi olla hyvä ihminen.

Siksi mä haluan nyt kirjoittaa itselleni kirjeen.

Onhan tässä syvissä vesissä oltu tarpeeks pitkään
Mul oli ikävä mua
--
Mieli musta, pää pyörii kehää
Mikään ei tyydyttänyt
Mikään saanu hymyilemään
--
Katoin peilikuvaa ja mä päätin sen
Must on pakko tulla taas onnellinen
On aika demoneja halata
Korkee aika takas pimeästä palata

Kyllähän siinä kesti et vihdoin sain
Sain olla kasvokkain
Kasvokkain minä ja mä vain

Mul oli ikävä mua

Mul oli ikävä mua - Juulia


Rakas Heidi

Mulla on ollu sua ikävä. Oikeasti, on paljon asioita joita haluaisin sulle sanoa, mutta olet ollut pitkän aikaa vähän hukassa. Haluan alottaa siitä, että olen susta aivan helvetin ylpeä: nyt, kesällä 2017, sä istut sun ja Ronin yhteisessä olohuoneessa kirjoittamassa. Roni pelaa, kissat nukkuu ja skumppa maistuu hyvälle. Sä näytät hyvältä sun sinisessä mekossa, varsinkin kun sait lauantain Guns n'Rosesin keikalla hyvän rusketuksen.
     Sä olet päässyt todella pitkälle siitä, mitä oli esimerkiksi viime vuoden syyskuussa. Silloin sun elämä oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Muistatko kun joka viikko, välillä useana päivänä viikossa, istuit parvekkeella itkien ja googlettelit helppoja tapoja lopettaa oma elämäsi? Sun ainutkertainen, arvokas elämäsi. Ja harvoin näinä hetkinä olit selvinpäin. Seuraavina päivinä kaduit itsetuhoisia ajatuksiasi, ethän sä voisi tehdä sun läheisille niin katalaa, kuvottavaa ja itsekästä temppua. Silti sä ajattelit "lohdutellen" itseäsi, että vaikka sun aika (toivottavasti) koittaisikin odotettua aiemmin, sun rakkaimpas pääsis siitä kyllä aikanaan yli. Ajattelit, että ehkä se olis jopa helpotus muille. Sitten kenenkään ei tarvitsisi enää olla huolissaan, kenenkään ei enää tarvitsisi nähdä vaivaa sun olon parantamiseen, kenenkään ei tarvitsisi enää kärsiä sun pahoista teoista. Et ikinä siirtynyt ajatuksista tekoihin tai sen suurempiin suunnitelmiin, ei sulla olis edes riittäneet voimat niin suuriin päätöksiin, saatikka tekoihin.
     Ja helvetin hyvä, ettei riittänyt. Se on helvetin hyvä, että sä lopulta hait ja sait apua, koska jälkeenpäin ja järkevästi ajateltuna nämä ajatukset olivat helvetin sairaita. Sillä matkalla me ollaan edelleen, eikä se matka ole ollut helppo. Mut pääasia että se on ollut ja on edelleen. Sen matkan aikana sä olet menettänyt paljon, mutta myös saanut ihan älyttömästi. Ja sun täytyy tehdä tietoinen muutos omassa ajattelutavassasi: älä liikaa kaipaa ja mieti sitä, mitä oot menettänyt, vaan nauti siitä, mitä sulla on nyt. Äläkä pyydä anteeks sitä, että nautit siitä. Älä pyydä anteeks sitä, että vaikka oot sairaslomalla, elät elämäsi parasta aikaa. Vaikka monet voi ajatella, että nämä kaksi asiaa poissulkevat toisensa tai eivät ole mahdollisia samassa lauseessa, se on sun kohdalla tosiasia. Sulla on nyt aikaa ajatella. Sulla on aikaa viettää ihania kesäpäiviä rakkaiden ihmisten kanssa. Sä voit nukkua, silittää kissoja, itkeä, vihata ja rakastaa. Juoda skumppaa hyvään mieleen, juhlia ihan vain elämää. Kirjottaa tätä blogia vaikkei sitä kukaan lukisikaan. Olla suunnittelematta mitään, tehdä pienen budjetin extempore-reissuja. Nauti näistä, koska sä olet ne ansainnut.
     Älä mieti liikaa töitä ja töihin paluuta. Älä syytä itseäsi siitä, että et olet ollut pitkään sairaslomalla ja sulle on luultavasti hankittu sijainen. Olet hyvä ja joustava työntekijä, sairaanhoitaja, mutta et korvaamaton. Älä siis pyydä sitäkään anteeksi, sä palaat töihin kun olet siihen ihan oikeasti valmis. Koska ethän sä tahdo enää esittää iloista ja jaksaa pakon vuoksi. Sä haluat palata töihin hoitamaan muita, kun olet hoitanut itses kuntoon, eikö niin? Shit happens ja sitä rataa. Ihmiset saattavat ihmetellä, mutta sitä on turha ajatella. Älä enää välttele paikkoja, joissa voit sattumalta kohdata työkavereitasi, koska sinulla ei ole mitään hävettävää. Tee itsellesi palvelus ja varaa ensi viikolla itsellesi hammaslääkäriaika, vaikka joudutkin kulkemaan sinne samasta ovesta, jossa työpaikkasi sijaitsee.
      Lakkaa olemasta itsellesi niin hemmetin ankara. Lakkaa huolehtimasta asioista joille et voi mitään. Älä murehdi menneitä niin paljoa. Usko itseesi, usko tulevaisuuteen, koska sulla on sellainen ja vain sä voit loppupeleissä siihen vaikuttaa. Usko siihen, että sulle rakkaat ihmiset on sun vierellä omasta tahdostaan, eivät velvollisuuden tunteesta; ethän sä itsekään ole ystävä, tyttöystävä, sisko, tytär ym. velvollisuuden tunteesta, vaan siksi että vilpittömästi haluat. Sä et ole koskaan jäänyt yksin, koska aina on ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet jäädä.
     Anna itsellesi lupa tuntea asiat täysillä, niinkuin sulla on tapana. Anna itsellesi lupa myös tarpeen tullen tukahduttaa tunteesi ja ajatella omaa hyvinvointiasi. Anna itsellsi lupa olla itsekäs, koska sä itse tiedostat oman moraalisi ja oman käsityksesi oikeasta ja väärästä. Opettele hyvä ihminen rakastamaan itseäsi samalla intohimolla kuin sä rakastat sun rakkaita ihmisiä. Koska voin vannoa, että kun opit rakastamaan ja arvostamaan itseäsi, susta kasvaa se vahva, aikuinen nainen, mikä haluatkin olla. Ja sen jälkeen sä pystyt nousemaan kaiken sen yläpuolelle, mikä sua on pohjalle painanut. Mutta muista antaa itsellesi aikaa, ole kärsivällinen ja itsellesi armollinen. Anna itsellesi lupa tehdä virheitä, koska kyllähän sinä annat sen luvan muillekin. Loppupeleissä asia on juuri niinkuin yläselkääsi on jo monia vuosia sitten poisnukkuneen Tommy Tabermanin sanoin kirjoitettu: vahvimmat meistä on sirpaleista tehty. 

💗:lla Heidi