Nyt kun terapia on alkanut mennä pintaa syvemmälle, mieleen tulee väkisinkin päivittäin kysymys "Loppuuko tämä paska koskaan?" Mieleen muistuu niin monia asioita, ihmisiä, tunteita ja tapahtumia monien vuosien takaa, mitkä olen silloin tietoisesti tai vähemmän tietoisesti siirtänyt "käsittelen nämä asiat kun peruskoulu/lukio/ammattikorkeakoulu on ohitse"- muistojen kirjaston kauimmaiseen nurkkaan. Ja nyt taas muistan, miksi olen ne asiat sysännyt syrjään. Ne ovat saaneet muhia ja paisua siellä virtahevon kokoisiksi ja nyt mun täytyy kyetä käsittelemään niitä ja oppia elämään niiden kanssa. Tiedän, että ajan myötä ne pienenevät ja kulkevat mukana näkymättöminä ja sumeina, mutta eroon niistä ei koskaan pääse.
Ja mä pelkään vaan kokoajan seuraavaa pommia, epäilen kaikkea ja kaikkia vähän varmuuden vuoksi, tarkkailen, tutkin ja havainnoin. Musta on tullut ihan hirveän herkkä, ylitulkitsen ja kehittelen mielessäni kuvan pahimmasta mahdollisesta lopputuloksesta ja kehitän itselleni jo suunnitelmia kaiken varalle. Yritän olla antamatta hölmöjen ylitulkintojen vaikuttaa elämääni ja yleensä onnistunkin siinä hyvin. Ylilyöntejäkin tosin tulee ja niistä on aina kauhea morkkis. Se on jonkinlainen typerä itsesuojelumekanismi, josta ei loppupeleissä ole mitään muuta kuin haittaa. Tiedän, että jos minua aletaan lyömään tietyillä aseilla, mun sisu ja vahvuus ei siinä kohtaa riitä. Sen jälkeen kysyn itseltäni, miksi minulla tulee edes mieleen, että läheiseni haluaisivat minua satuttaa ja tehdä minulle pahaa? Koen hirveää syyllisyyttä ja häpeää, koska tiedän luottamuspulan loukkaavan kaikkia läheisiäni, eiväthän he ole tehneet mitään sen aiheuttamiseksi.
Kyllä välillä ottaa oma ajatusmaailma niin paljon päähän.
Olen alkanut nähdä tavallista enemmän painajaisia, niin todentuntuisia, että kyllästyttää herätä lähes joka aamu hikisenä huonolla mielellä. Niissä unissa toistuu kuolema (joko läheisen tai oma), pakeneminen, hylkääminen ja väkivalta. Tosi useasti myös pyörryn tai menetän tajuntani unessani, tai on just semmonen pyörryttävä ja heikko olo. Oon myös tosi useasti rampa tai mykkä, huomattavan ylipainoinen ja usein mies. Ja kissojani pelastan harvase yö: milloin tippumasta ikkunalaudalta, milloin heikoilta jäiltä, tulipalosta, you name it. Elän myös monia ikäviä hetkiä menneisyydestä uudelleen, enkä pysty kontrolloimaan unta, vaikka sen uneksi tunnistaisinkin. Ennen mun hyvät unet oli huomattavasti tapahtumarikkaampia ja elävämmän tuntuisia kuin painajaiset, mutta nyt nämä painajaiset alkaa käydä sen verran ahdistaviksi, ettei ole enää yhtä kiva mennä nukkumaan. Olen myös alkanut heräillä öisin enemmän, enkä välttämättä saa hetkeen unta. Aina herään painajaiseen (tai no en ihan aina, toisinaan myös Bumba herättää yöllisellä rakkaudenkaipuullaan).
On toi unisiepparikin kyllä ihan hyödytön kapistus.
Mä huomaan muutoksen itsessäni ja tuntuu, että olen nyt tullut siihen vaiheeseen, missä tehdään valintoja. Oon ollut parin viikon aikana huomattavasti ahdistuneempi ja ärtyneempi kuin aikaisemmin, huonoja hetkiä on tullut enemmän ja olen itkenyt, vaikka en sitä ole taas hetkeen tehnyt. Raha-asiat painavat päälle, ei tämä sairastaminen määräaikaisella työsopimuksella kovin mukavaa ole. Rahat on aina loppu ja ahdistaa joutua lainaamaan. Painajaiset häiritsevät yöunia ja olen sen vuoksi huonotuulisempi ja väsyneempi (väsymys voi toisaalta johtua siitä, että olen vähentänyt paljon energiajuomien juomista :D). Ja tämä KELA:n hakemusten kanssa säätäminen, niiden kanssa saa kyllä taas ihan uudet stressilevelit nousemaan. Välillä turhauttaa, vihastuttaa ja ottaa päähän niin paljon, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, heittää kännykkä Aurajokeen ja muuttaa Nepalin vuorille kenenkään tietämättä. Joskus tekisin mitä vaan, että voisin olla joku muu, tai että voisin elokuun 15. päivä painua talviunille ja herätä toukokuun 2018 lopulla. Mua ärsyttää tää itsesäälissä kieriskeleminen ja angstaaminen, mutta sille ei vain vielä toistaiseksi voi mitään. Mutta ei tämän helppoa kuulu ollakaan. Tätä se sairastaminen on ja tämän vuoksi sairaslomani jatkuu.
Olen siinä pisteessä, jossa tiedän miten toimia, mutta en ole varma pystynkö siihen. En ole varma uskallanko. Tiedän esimerkiksi, että haluan ottaa etäisyyttä ihmisiin, joiden todellisia, vilpittömiä motiiveja suhteeseemme epäilen. Mutta onhan se helpommin sanottu kun tehty, osa niistä ihmisistä on minulle ihan mielettömän rakkaita.
Se on niin helvetin vaikeaa tehdä valinta:
- jatkanko suhdetta entiseen malliin niin, että epätietoisuus ja jatkuva epäily ovat kokoajan läsnä
vai
- viilennänkö välit tietoisesti, jolloin pitkän aikavälin kuluessa lakkaan vähitellen stressaamasta ja ahdistumasta tästä ihmisestä, mutta samalla myös menetän tämän ihmisen myös hyvine puolineen ja muistoineen. En jaksaisi ja haluaisi tehdä näitä valintoja ja olen niiden tekemistä vältellyt ja siirtänyt eteenpäin vuosikaudet. Enää en voi, vaan nyt täytyy rämpiä eteenpäin ja kohdata se kaikki, minkä on taakseen jättänyt. Eihän tästä muuten mitään tule.
Ehkä mä saankin olla huonolla tuulella ja surullinen, se kuuluu elämään. Olisinhan mä aika kova sosiopaatti jos tämä olisi helppoa eikä tuntuisi miltään. Mutta sen mä myönnän, että kyllä mua pelottaa tulevaisuus aivan helvetin paljon. Mä pelkään tekeväni vääriä ratkaisuja, pelkään etten uskalla tehdä päätöksiä ollenkaan. Mä pelkään että jään yksin, vaikka tiedän etten jääkään. Pelkään, että mua ei rakasteta ja silti välillä toivoisin, ettei kukaan välittäisi kenestäkään. Osa ajatuksista on täysin epäloogisia ja osittain pelkoni ovat turhia, mutta toisinaan sitä järjen ääntä on niin vaikea kuunnella.
Taidan nimetä otsikon "Valitusvirreksi", sillä aika valittamispainotteinen tämä postaus on. Mutta kyllä maailmaan valittamisen aiheita mahtuu, ei aina tarvitse jaksaa olla vahva ja positiivinen. Ei kenenkään.
Ja jos sä oot niin ku mä Tuntuu et pyörit ympyrää Nii tiedät et peiton alla on vaa välil vaikee löytää itseään Oon mä selvinny ennenki hei Mut nyt se ei taitu Aina pitäs olla vahva Aina pitäs olla voimakas Saanko luovuttaa jos kahvi loppuu Nousta vasta huomenna Ja olla viisas Ihan vitun loistava Ne sanoo että kaikkeen tottuu Mut tsiigaa tätä hintalappuu Vahva ja voimakas Ihan vitun loistava
Elias Gould - Loistava
❤:lla Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti