Oodi kuolemalle

Mä en oo erityisesti ikinä pelännyt kuolemaa. Oon pelännyt ja pelkään monia erilaisia asioita, kuten ampiaisia, tulipaloa tai kissojen ja läheisten menetystä. Mutta itseni menetys ei kuulu siihen kategoriaan, useammin se on minulle ollut toive kuin pelko.

Eilinen päivystyskeikka päätty onneksi hyvin, päänsärky on nyt hallinnassa ja niskojen jäykkyyskin on jo paranemaan päin. Onneks aivojen viipalekuvauksen varmuus on 100%, jos se otetaan 6 tunnin sisällä ensimmäisten oireiden alkamisesta. Ja mä olin siinä rinkulassa n.21:45, kun istumaan noustessa sekunneissa alkanut päänsärky alkoi klo 19:45. Iso kiitos Tyksin päivystyksen H5:lle, laitoin virallista palautetta myös menemään❤

Mä pelkäsin ihan tosissani, että mä kuolen. Aivokalvon alaiseen verenvuotoon voi kuolla, ja mä tietenkin pelkäsin ihan hirveesti että se mulla on.  Särky itketti, pelko itketti, se lisäsi särkyä ihan hallitsemattomaksi ja oravanpyörä oli valmis. Mun syke oli helvetti sentään suurimmillaan 160 ja verenpainekin oli korkeempi ku varmaan ikinä. Pelkäsin että nyt se on menoo, että joko tähän kuolee tai ainakin jää jotain pysyviä vammoja. Eilen mä pelkäsin ekan kerran, varsinkin kun huomasin hoitajien ilmeistä että nyt pitää toimia ripeästi. Ei tän elämän näin pitäny mennä, en mä oo ikinä ajatellu kuolevani tällä tavalla.

Oon ajatellut itsemurhaa tosissani ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Mä oon ajatellu itsemurhaa enemmän tai vähemmän tosissani noin 12 vuotta. Se on aika hurjaa kun sitä oikeesti ajattelee ja sen kirjottaa sanoiksi. Ja se on ihan hemmetin surullista ja kipeetä. Kyllä mä oon ehtiny elämässäni olla tosi surullinen.
Mä en oo melkein puoleentoista vuoteen halunnu satuttaa itseäni. En oo puoleentoista vuoteen halunnut kuolla, en oman käden kautta tai mitenkään muutenkaan. Se on ihan hirveen hyvä saavutus mulle.

Kyl tää masennus vaan muuttaa ajatusmaailmaa ja varsinki huumorintajua tosi kieroks. Mä oon tällä hetkellä tosi hyvällä mielellä, vaikka eilen oon tosissani pelänny kuolevani. Mä tulin just aikaisemmin päivällä, kun tätä postausta aloin kirjottaa, todella hyvälle tuulelle, kun aloin miettiä tota itsemurha-asiaa. Sitä, että mä oikeesti arvostan itseäni ihmisenä, kun haluan pitää itseni elossa. Mä arvostan mun elämää ja nykyään suorastaan rakastan sitä.

Mä arvostan nyt myös kuolemaa. Kunnioitan sen pysyvyyttä ja lopullisuutta. Armottomuutta. Kun sen ajatuksen kietoo itsensä ympärille tarpeeksi monta kertaa, sitä alkaa pitää ystävänä, vertaisenaan. Eikä ystävää pelätä, ystävä on turvallinen ja sen puoleen voi aina kääntyä.
Ei kuolema ole ystävä. Se on pakollinen paha, jonka kanssa pitää tulla toimeen.

Mä haluan saada itseni fyysisesti kuntoon ja terveeksi. Ei ole reilua, että lopetan tupakanpolton, käyn säännöllisesti lenkillä ja muutan ruokavalioni terveelliseksi, eikä mitään muutosta tapahdu. Olis ees vatsamakkarat lähteny mut ei. Koko ajan tulehduksen oireet (mm. väsymys, flunssa, kuumepiikit) ilman infektiota. Migreenejä ja eilisen kaltaisia epäselviä kohtauksia. Ei muuten onnistu, tätä elämää mun kroppa ei ainakaan pilaa!

❤:lla Heidi