Liika kiltteys sairastuttaa

Maanantaisin on terapiapäivä, myös eilen aloitin viikon 45minuuttia kestävällä terapiasessiolla. Se oli ehkä yksi silmiä avaamimmista terapiakäynneistä.
Tämä teksti tulee olemaan vihaisempi ja avoimempi kuin ensin ajattelinkaan. Mutta tiedän, että en ole ainut joka tällaisten asioiden parissa painiskelee ja parasta on vain puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Viime viikolla kävin pääni sisällä useita kiistoja siitä, mikä tässä elämässä on nyt mennyt vinoon, ja miten voin elämääni muuttaa mieluisammaksi, motivoimmaksi ja onnellisemmaksi. Pyörittelin mielessäni jopa alan vaihtoa, sillä pitkän sairasloman aikana olen ymmärtänyt, ettei nykyinen työni ehkä anna minulle tarpeeksi, enkä minä pysty antamaan potilaille sitä mitä haluan. En missään tapauksessa aliarvioi terveyskeskustyötä, päinvastoin. Se ei vain ehkä sovellukkaan minulle, kuten ei sovellu moni muukaan asia, joiden vielä vuosi sitten kuvittelin olevan minun juttuni.

Työ terveyskeskuksessa on henkisesti melko uuvuttavaa. Lääkäriajat ovat tiukilla ja ymmärrettävästi potilaat ovat kiukkuisia. Kiukku puretaan kuitenkin meihin hoitajiin, mikä on mielestäni väärin. Useammin kuin kerran olen saanut kuulla olevani ammattitaidoton, paska ja lisäkoulutusta tarvitseva. Minä "panttaan lääkäriaikoja" ja siten olen "tahallani vittumainen". Niimpä niin, siksihän minä sairaanhoitajaksi itseni luinkin. Näitä kommentteja viljelevät tavalliset aikuiset ihmiset, harvemmin mielenterveyspotilaat, kapinalliset nuoret tai dementoituneet vanhukset (nämä potilas"ryhmät" nimittäin harvemmin terveyskeskuksen ajanvaraukseen soittavat).

Ja ystävällinen pitää olla. Kaikki paska täytyy suodattaa. Olen itse ennen ajatellut kiltisti, että on eettisesti väärin sanoa potilaalle vastaan, koska onhan hän kipeä ja turhautunut esimerkiksi lääkäriaikojen puutteen vuoksi. Mutta on myös hyvien tapojen vastaista ja eettisesti väärin haistatella hoitajalle, lyödä luuri kiinni kesken puheenvuoron ja epäillä hoitajan ammattitaitoa 3minuutin puhelimessa puhumisen perusteella. Silti toivotan itku kurkussa minut juuri haukkuneelle potilaalle hyvät päivänjatkot ja pidän ääneni ystävällisenä, koska niin kiltit sairaanhoitajat tekevät.

Se ihan oikeasti syö, ja alentaa sekä omaa henkilökohtaista itsetuntoa, että ammatti-itsetuntoa. Minä kestän haukkumiset ja arvostelut potilailta, jotka eivät täysin tai ollenkaan ymmärrä sanomisiaan. Kestän vanhojen dementikkopappojen lähentelyt, kestän kipuilevien teinien huorittelut, kestän psykoosipotilaan haukut. Edellä mainitut tilanteet on huomattavasti helpompi ymmärtää, sillä kaikissa tilanteissa rajojen asettaminen on osa hoitoa, enkä nykyisessä työssäni koe osaavani asettaa tarvittavia rajoja potilaiden ilkeyksille. Työssäni on myös paljon hyviä puolia: suurin osa potilaista on asiallisia ja mukavia ja itse työ on mieluisaa.

Olen kohta 24-vuotias ja tunnen olevani murrosikäinen. Kuukauden aikana mulle on kehittynyt identiteettikriisi, josta jollain kierolla tavalla nautin suuresti. Kasvoin lapsuuteni perheessä, jossa yksi jäsen yritti koko lapsuuteni ajan muokata minusta itsensä kuvaa ja minun täytyi siihen mukautua. Jouduin sietämään yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa monenlaista henkistä väkivaltaa. Aina piti olla varuillaan, osata lukea toisen ajatuksia ja mielialan heittelehtimisiä, sekä seurata sivusta hiljaa muiden perheenjäsenten henkistä nöyryytystä. Se kasvatti minusta liian kiltin ja tähän asti olen elänyt sen mukaan.

Minua on kiusattu lähes jokaisessa koulussa jossa olen ollut. Haukkumista ja vinoilua esimerkiksi vaatteistani, ulkonäöstäni, kovasta äänestäni, arvoistani ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta mistä nyt voi toiselle vinoilla. Harvemmin olen sanonut vastaan, enkä oikeastaan tiedä, että miksi ja miten olen pystynyt olemaan hiljaa. Ei hiljaa ja välittämättä oleminen ainakaan koskaan minun tapauksessani yhtään auttanut. Ehkä olen halunnut ajatella sinisilmäisesti monissa selvissäkin loukkaamistarkoituksissa, että kyse on vain toverillisesta vittuilusta. Mutta mitä toverillista vittuilua on arvostella ja nauraa toisen mielipiteille ja ulkonäölle, kysympä vaan. Enkä ole aina ollut itsekään sen parempi. Välillä kattila ja kiehunut yli ja olen antanut samalla mitalla takaisin. Mutta nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin liian usein lisäsin vain kiehuvaan veteen kylmää vettä joukkoon, jotta kestäisin taas vähän pidemmälle.

Monet sukulaiseni ja ystäväni ovat sanoneet minulle, että olen joustava ja ymmärtäväinen. Annan myös ihmisille useita mahdollisuuksia, vaikka he eivät niitä ansaitsisikaan. Olen aina ollut samaa mieltä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet. Toisinsanoen paskansietokykyni on tullut täyteen: ymmärrykseni tiettyjen ihmisten tekoja ja toimintoja kohtaan on nyt loppunut. Toleranssini itseäni kohtaan tehdyille harkituille loukkauksille ja väärille teoille on pienentynyt minimiin.
Minä olen lakannut olemasta kiltti ja pompoteltavissa ja sen takia olenkin lähiaikoina suututtanut liudan eritoten sukulaisiani. Ja tällä tekstillä suututan varmaan lisää. Suurella todennäköisyydellä tämäkin teksti päätyy sellaisten ihmisten (lue: sukulaisten) käsiin, joilta olen tietoisesti elämääni ja sen vaiheita yrittänyt pitkään, useita vuosia, tietoisesti salata. Mutta loppujenlopuksi minulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää, heillä sen sijaan on.

Myös arvostus ja kunnioitus on pyörinyt päässäni lähiviikkoina paljon. Mulle on pienenä opetettu, että vanhoja ihmisiä ja vanhempia tulee kunnioittaa. Vastaan ei saa sanoa, koska "sinun parastasi tässä vain ajatellaan". Mitäs sitten, kun minun aikuistumistani, mielipiteitäni, valintojani ja yksityisyyttäni ei kunnioiteta näiden vanhempien ihmisten (lue: sukulaisten) toimesta tippaakaan. Täytyykö arvostus ja kunnioitus minun puoleltani kuitenkin säilyttää, koska ovat sattuneet syntymään vuosikymmeniä minua aikaisemmin ja luulevat tietävänsä edelleen, mikä minulle on parasta? Tarkoittaako verisukulaisuus sitä, että minun elämäni on samalla heidän elämäänsä? Minun mielestäni sukulaisuus ja ystävyys (ylipäätään kaikki ihmissuhteet) tarkoittavat eritoten molemminpuolista arvostusta ja kunnioitusta ja vastavuoroisuutta. Itse olen monta kertaa toiminut ihmisten likaämpärinä, jolle puretaan kaikki huolet ja maailman murheet, mutta kun itse tarvitsisin kuuntelijaa, ei näitä ihmisiä näy mailla halmeilla. Sitten muutaman kuukauden kuluttua pyydetään anteeksi, kun ei olla oltu tukena ja sama meno jatkuu. Ja minä olen antanut sen jatkua, mutta en anna enää. Minun arvostukseni ja kunnioitukseni on loppunut niitä ihmisiä kohtaan, joilta en sitä ole saanut aikoihin takaisin.

Ajatukseni ei ole ryhtyä minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin ihmisiä vastaan tai alkaa selvittää vanhoja kaunoja ja asioita riidellen ja räyhäten. En lähde enää minkäänlaisiin peleihin ja leikkeihin mukaan. En vain enää halua yksipuolisesti ylläpitää ihmissuhteita, joissa aina vain annan, enkä ikinä saa. Panostan mieluummin sen energian sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja aitoon, pyytettömään välittämiseen ja kunnioitukseen. Minä en ole enää kiltti niille ihmisille, jotka eivät sitä yksinkertaisesti ansaitse. Olen katkera, kiukkuinen ja vihainen, mutta niin minä saankin olla. Kaikki ihmiset eivät ole pohjimmiltaan hyviä, eivätkä kaikki ansaitse anteeksiantoa tai toista mahdollisuutta. Ei vaikka asioita miten päin pyörittelisi.

Tätä kirjoittaessani olen itkenyt, purrut raivoissani hampaita yhteen, raivosiivonnut ja laskenut monet kerrat kymmeneen. Myös tupakkaa on palanut ihan järjetön määrä. Mutta nyt olo on helppottunut, tämä kirjoittaminen on minulle toinen terapia. Haluan vielä lopuksi selventää, etten ole muuttunut (enkä muutu) kylmäksi ja ylimieliseksi jääkuningattareksi, joka pienen riidan jälkeen marttyyrinä katkaisee välit ja vaahtoaa, miten minua on kohdeltu huonosti. Silmäni ovat vain vihdoin auenneet ja olen ymmärtänyt, että toisten puolustamisen lisäksi minun täytyy puolustaa kovemmin myös itseäni ja lakata olemasta liian kiltti. Eikä kaikkea pidä ymmärtää ja sietää, vaikka kuinka toinen luulisi tekevänsä oikein. Olen puhunut.

Aurinkoista viikkoa kaikille!

❤:lla Heidi

Ps. Vesala-Ei pystyny hengittää kertoo erittäin hyvin tämän hetken fiiliksistä.

Mä en käy sun kanssa sotaa,
ei en osallistu ollenkaan Mä vaan haluun päästä niin kauas kuin mä voin koskaan päästä sun luotas Väsyin verhojas asettelemaan, olen nähnyt kun toisiin sattuu Ei mua saa jäämään Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan, ja ihan kenelle vaan, joo-oo Mä en pelkää enää mitään, en puheita, yksinäisyyttäkään Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän Ja se päättyy nyt tähän, oli mullakin voimaa, vaan vähän Mä en oo näkymätön, mä oon hengissä vielä Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää Vaikka vietkin kaiken tilan, kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan Niin oon tullu aina kun pyydetään, tullu peittelee kaikki jäljet Olen oppinut valehtelemaan, jo pienenä tietenki, Sain tuttuu kaavaa toistaa Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan, ja ihan kenelle vaan, joo-oo. Ne voi uskoo, jos ne haluu, mä en jaksa mitään selittää.

Kiitollisuus part. 1

Tänään haluan kirjoittaa kiitollisuudesta ja asioista joista olen onnellinen. Ne tuppaavat unohtumaan välillä, joten tekee hyvää listata niitä asioita, ihmisiä ja paikkoja jotka saavat hymyn huulille juuri tällä hetkellä.

Mulla on pahana tapana roikkua menneessä liikaa ja ikävöidä asioita, ihmisiä ja paikkoja jotka eivät syystä tai toisesta ole enää elämässäni. On ihan totta, että aika kultaa muistot, sen olen ainakin terapian alettua oppinut. Olen myös alkanut opettelemaan nykyhetkessä elämistä ja vaikka se kulutetulta kuulostaakin, niin elämä todella on tässä ja nyt.

Tähän kohtaan joku klisee #quoteoftheday

Yksi suurimmista asioista joista olen onnellinen ja kiitollinen, on mun upeat ystävät. Ei riitä sanat kuvaamaan, kuinka paljon arvostan heitä. Ystäväni ovat lojaaleja, luotettavia ja äärettömän rakkaita. En pysty enkä halua asettaa ystäviäni minkäänlaiseen arvojärjestykseen, mutta kaksi haluan erityisesti mainita. Toinen on ollut henkisesti ja fyysisesti mukana elämäni vaikeimmissa ja parhaimmissa hetkissä. Luottaisin hänen käsiinsä jopa kissani (paitsi ehkä Hannibalia, jonka kanssa Ellulla on pieniä ristiriitoja). Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole ikuisia, mutta sellaista asiaa ei ole, mikä meidät erottaisi. Kiitos ❤.

Toinen on entinen poikaystäväni, jonka kanssa olemme (anteeksi pieni omakehu) aika ideaali esimerkki siitä, miten eron voi hoitaa kauniisti toisen arvoa unohtamatta. Hän on yksi parhaista ystävistäni, jolle haluan kaikkea hyvää elämään tuntematta tippaakaan katkeruutta. Hän on myös ihminen, joka lopulta sai (pakotti) minut syksyllä menemään lääkäriin.

Tästä tulikin hyvä aasinsilta, sillä olen hyvin kiitollinen siitä, miten hyvin olen saanut apua. Täällä Turussa, ainakin omalla kohdallani, hoitopolku on toiminut moitteetta. Tiedän, että monissa muissa kaupungeissa ei asiat hoidu kuten kuuluisi. Olen lähipiiristä kuullut runsaasti tarinoita esimerkiksi vääristä diagnooseista ja siitä, ettei potilasta uskota ja joitain avainasioita jätetään täysin huomiotta. Omalla kohdallani tilanne otettiin heti vakavasti; lääkitys aloitettiin lähes välittömästi (tuleeko muillaki kuin mulla aina "lääkitys"- sanasta mieleen Pasila ja Rauno Repomiehen "LÄÄKKEET"- huuto?), ja minulla oli useita kannattelukäyntejä ennen yleispsykiatrian poliklinikan asiakkaaksi siirtymistä. Mulle tarjottiin jopa mahdollisuutta osastopaikkaan. Psykoterapia suositeltiin aloittamaan mahdollisimman pian sen jälkeen kun mieliala on tasaantunut. Kävin säännöllisesti sairaanhoitajan vastaanotoilla ennen terapiaa ja tapasin lääkärin pariin otteeseen. Lähetin suuresta terapeuttilistasta sähköpostia kolmelle ihmiselle, joista tuli googlettelun jälkeen hyvä fiilis. Ensimmäinen ketä menin tapaamaan osoittautui "hyväksi jätkäksi" (mietin kauan hyvää adjektiivia, mutta kyllä se vaan näin on) ja näin alkoi psykoterapia.

Nyt kevään pahentumisvaiheen tajuttuani sain ensin ajan työterveydestä samalle päivälle, jossa lääkkeen määrää nostettiin ja minut laitettiin sairaslomalle siihen asti, kunnes vajaa viikon päästä pääsisin aikuispsykiatrian polin lääkärille. Siellä määrättiin yli kaksi kuukautta sairaslomaa ja käskettiin keskittymään lepäämiseen, oikein syömiseen, psykoterapiaan ja mukaviin asioihin. Ja olo sen kuin kohenee.

Sanoin tänään (eilen, kello on yli puolenyön) R:lle, että musta tuntuu että oon tässä muutamam viikon aikana kasvanut aikuiseksi. Olen hoitanut paljon asioita, siivonnut ja raivannut kissaluolaa, selvittänyt rahasotkuni ja alkanut tosissaan miettimään, mitä haluan tehdä elämälläni ja miten niihin tavoitteisiin parhaiten pääsisi. Nyt mulla on aikaa ajatella ja pohtia, myös terapian avulla olen alkanut ajatella monia asioita erilaisista, positiivisimmista näkökulmista. Liika ajattelukin on rankkaa ja syö tosi paljon energiaa, mutta onneksi mulla on nyt aikaa saada sitä energiaa takasin monista asioista ja rakkaista ihmisistä. Olen todella kiitollinen mahdollisuudesta hoitaa itseäni ja kasvaa (ainakin vähän yrittää) vahvaksi, itsenäiseksi naiseksi 💪😂.

Ollaan nyt asuttu R:n kanssa jo useampi viikko virallisesti yhdessä. Meidän yhteiselo on lähtenyt käyntiin hyvin ja kaikki on ollut alusta asti todella helppoa ja luontevaa. Tuolla se nyttenkin kuorsaa, kun minä istun keittiönpöydän ääressä tyhmä virne naamalla kun ajattelen mikä voisi parhaiten kuvailla häntä. Sitä on vaikea kuvailla itse sanoiksi, joten kuvat kertoo enemmän kuin kaksituhatta sanaa. Olen rakastunut, kiitos että olet siinä ❤.

On niin paljon asioita, joista olla kiitollinen ja onnellinen just nyt. Paitsi Suomen peli, se oli kamalan kamalaa katottavaa. Mutta välillä pitää nukkua ja huomenna (tänään) pitää olla jo hyvissä ajoin liikenteessä hoitamaan lisää asioita.🚃 

Tulevana lauantaina on 23 astetta lämmintä, nauttikaa auringosta! 

(en tiedä mitä tää tekstinsyöttö touhuaa, mutta en jaksa enää tapella sen kanssa)

❤:lla Heidi

Miltä masennukseni näyttää

Otsikko on vähän tyhmä, mutta myös hyvin osuva. Masennus on tällä hetkellä osa minua, sitä se on ollut jo hyvin kauan. Se on vaaniva kusipää pinnan alla, joka odottaa taas hyvää hetkeä nostaa päätään ja murista koko elämä palasiksi. Pikkuhiljaa se romuttaa itsetunnon, vie ruokahalun, haalistaa värit ja väsyttää ruumiin.

Olen muutaman kerran törmännyt ihmettelyyn, miten Minä voin olla masentunut. Mullahan on kaikki hyvin, hymyilen ja nauran. Jaksan meikata ja laittaa hiuksiani. Tällä masennuskaudella olen jaksanut myös muuttaa, siivota, nähdä ystäviäni ja viettää vappua. Nyt haluan antaa siihen vastauksen, vähän raottaa pintaa syvemmälle.

Terveyskirjasto sanoo toistuvasta masennuksesta seuraavaa: Erityisesti toistuvat masennustilat aiheuttavat luonteensa vuoksi luonnollisesti huomattavaa kärsimystä sekä sairaudesta kärsivälle että hänen läheisilleen. Oma masennustilani on diagnosoitu keskivaikeaksi, somaattisella oireyhtymällä. Luettelen alle oireita joita minulla on, ja "muutaman" sanasen siitä, miten ne kohdallani näkyvät.

Unihäiriöt:
Ennen sairaslomalle jäämistä aloin taas nukkua pitkiä, 3-4 tunnin päiväunia. Unilääkkeestä huolimatta heräilin öisin moneen kertaan ja uudelleen nukahtaminen oli vaikeaa. Nykyään nukun 11-15 tuntia yössä, tuntuu että nukun monen vuoden univelkoja pois. On ihanaa nukkua, vaikka kärsinkin lähes joka yö painajaisista. Joka yö unissani on jollakin tapaa ahdistava olo, ihan kuin olisi liskodisko joka yö.

Tarmottomuus, yleinen väsymys:
Ennen sairaslomalle jäämistä työ tuntui viemän kaikki voimat. Pienikin ylimääräinen ponnistelu vei aivan mielettömästi voimia. 20 minuutin lenkki vaati sen jälkeen tunnin päiväunet. Nykyään pakotan itseni liikkeelle, puuhastelen ja touhuan kaikkea pientä. Jos jään liikaa ajattelemaan vaikeita asioita, väsyn lähes saman tien fyysisestikin. Paha olo, viha ja katkeruus kuluttaa aivan mielettömästi energiaa.

Voimakkaat syyllisyyden tunteet, arvottomuuden tunne ja itsetunnon lasku:
Minä olen huono työntekijä, kun olen sairaslomalla. Minä olen huono sairaanhoitaja, kun en osaa hoitaa edes itseäni. Olen huono ystävä ja sukulainen, kun en jaksa pitää yhteyttä. Olen huono tyttöystävä, kun olen niin vaikea, ailahtelevainen, mustasukkainen ja epävarma. Olen ruma, perseeni hyllyy ja tissini ovat pienet. Olen liian äänekäs, sanon vääriä asioita ja kaikki nauravat minulle. Minussa on jotain pahasti vialla, koska minua on kohdeltu huonosti.
Nämä ajatukset ovat minulle arkipäivää. Aamusta iltaan. Se ei ole huomionkerjäämistä tai kehujen kalastelua, se on mun arkipäivää. Olen pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan itsestäni positiivisemmin, joka päivä yritän löytää uuden asian, mistä olen itsessäni tyytyväinen. Olen hyvä sairaanhoitaja, koska ymmärrän antaa itselleni aikaa parantua sairaudestani. Olen hyvä ystävä, koska olen luotettava ja sanon asiat suoraan. Olen hyvä tyttöystävä, koska osoitan sanoilla ja teoilla rakkauttani. Minulla on pitkät ripset ja suorat hampaat. Kissani eivät voisi saada parempaa äitiä.

Negatiiviset ajatukset muista ihmisistä:
Ihmisviha. Sitä on ollut liikkeellä. Ärsyynnyn ihmisiin nykyään paljon helpommin, mieleni tekisi ravistella joka kolmatta ihmistä kenen kanssa olen jollakin tasolla tekemisissä. Olen kiukkuinen ja puren kieltäni etten sano joillekin ihmisille päin naamaa asioita, joita myöhemmin kadun. Mutta mistäpä minä tietäisin, mitä saa heidät käyttäytymään omasta mielestäni paskamaisesti. En minä tiedä ovatko he kokeneet kamalia asioita, onko heidät kasvatettu kieroon vai mikä heitä vaivaa. Nykyään osaan pitää suuni kiinni ja antaa olla paljon paremmin kuin ennen. Vaikka ärsyttää, en puutu tai selvitä. Minulla on ihan tarpeeksi selvittelemistä omassa elämässäni. Mutta sen tiedän, että jos joku kohtelee minua tai läheisiäni huonosti, en todellakaan ole hiljaa. Eikä pidäkkään olla.

Ruokahalun ja painon muutokset:
Ruokahaluni on kadonnut. En tunne enää nälkää kuin hyvin harvoin. Ennen oli maailmanloppu jos en saanut ruokaa juuri silloin kun nälkä yllätti. Unohdan syödä, koska ei ole nälkä. Jos päivän aikana on paljon ohjelmaa, saatan huomata seitsemän aikaan illalla, etten ole syönyt yhtään mitään koko päivän aikana. Eikä tule edes heikko olo. En laihduta, tässä ei ole kyse siitä, ei vain yksinkertaisesti ole enää nälkä. Yritän muistaa syödä, syön pieniä ja helposti syötäviä ruokia, kuten jukurttia, riisifruttia ja ananasta. Yhden lämpimän aterian yritän saada päivässä syötyä ja onneksi se toteutuu usein, tarvitseehan R kuitenkin ruokaa kuten normaalit ihmiset.
Syksyllä laihduin syömättömyyden vuoksi 12kg kahdessa kuukaudessa. Pari kiloa tuli talven aikana takaisin. Nyt en osaa sanoa olenko laihtunut vai lihonut, en omista vaakaa. Pyrin siihen, että ne vähäiset ruokamäärät mitä syön, ovat suht terveellisiä, normaalirasvaisia ja hyvänmakuisia. Silloin syömisestä tulee hyvä olo.

Lisäksi saan ajoittain pahoja ahdistuskohtauksia, joihin ei välttämättä ole mitään laukaisevaa tekijää tai syytä. Silloin sydän hakkaa, kurkussa tuntuu palan tunne ja tuntuu että seinät kaatuvat päälle sillä sekunnilla. Silloin tuntuu siltä, että sekoan tähän paikkaan ja lopullisesti. Silloin mikään paikka, asento tai kenenkään seura ei auta. Ahdistuskohtaus saattaa kestää puoli tuntia tai koko päivän. Nyt, kun lääkkeeni annostusta on nostettu, ahdistuskohtaukset ovat pysyneet lähes kokonaan poissa. Toivottavasti pysyvät jatkossakin.

Siltä näyttää ja tuntuu minun masennukseni. Silti laitan itseäni nätiksi, lenkkeilen, tapaan ystäviäni, nauran ja juhlin. Tai ehkä juuri siksi. Minä tappelen vastaan kynsin ja hampain. Toisina päivinä se on todella helppoa, toisina taas helvetin vaikeaa. Mutta valtaa sille en halua antaa, oikea minäni on vahvempi kuin masennusminä. Ja se vahvistuu kokoajan!

Ihanaa viikonloppua ihmiset, nauttikaa auringosta!

                               ❤:lla Heidi

Vappu

Vappu on aivan ehdottomasti lempijuhlani. Vappuna ihmiset ovat hyvällä mielellä, kokoontuvat yhteen ja juhlivat. Tämä vappu oli paras vappu pitkään aikaan, varsinkin kun se kesti kolme päivää.

Perjantaina olimme Ellun ja hänen koiransa Cosan kanssa jokirannassa vappupiknikillä. Ilta oli aika tapahtumarikas. Todistimme säikähtäneen linnun itsemurhan, minulta varastettiin rahat lompakosta (rosvo sai kokonaiset kahdeksan euroa saalista) ja puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Lauantain ja sunnuntain vietimme Naantalissa isolla porukalla. Lauantaina grillasimme lumisateessa, selvittelimme mistä Koskenkorva tehdään, minä aiheutin hämmennystä tipahtamalla autosta ja iltaan mahtui paljon ystäviä, naurua ja kuohuviiniä. Sunnuntai sisälsi paljon hiputusta, Cosan huomiointia, uusiin ihmisiin tutustumista, sekä ystäviä, naurua ja kuohuviiniä. Johan oli vappu ❤

Toi tyyppi ❤

Saimme muutonkin vihdoin valmiiksi ja huomenna R luovuttaa hyvällä omallatunnolla Raision kodin avaimet. En ole varmaan koskaan siivonnut niin paljon kun viimeisen kahden viikon aikana. Silti kissaluola on sekaisempi kuin koskaan, kissoilla kun on näköjään vähän erilainen käsitys muuttolaatikoiden purkamisesta kuin meillä. Päivät ovat olleet niin täynnä touhua, että vuorokauden tunnit eivät vain riitä kaikkeen. Silti sairaslomani ensimmäiset viikot ovat olleet erittäin hyviä. Kun touhuaa ja menee kokoajan, ei muista pahaa oloa, ei ehdi ajattelemaan. Olen huomattavasti toimintakykyisempi, koska olen ollut lähes jatkuvasti minulle rakkaiden ihmisten seurassa ja saanut paljon aikaiseksi. Olen ylpeä itsestäni.

Bumbakin on ollut reipas ❤

Tänään en halua siivota, touhuta tai lähteä mihinkään. Haluan silittää kissoja, lukea kirjaa, katsoa R:n kanssa telkkaria, syödä roskaruokaa ja laiskotella. Enkä varmasti laita rintsikoita päälle kuin aikaisintaan huomenna. On ihanaa vain olla. Pelottavaakin. Nyt olisi aikaa ajatella, kääntää itse veitsiä haavoissa ja kieriskellä itsesäälissä. Nyt olisi hyvää aikaa esimerkiksi selvitellä rikkinäisiä ihmissuhteita tai kirota kaikki idiootit syvimpään helvettiin.

Tämä on kuitenkin nyt Minun aikaani, Heidi-aikaa. Minä en jaksa kuunnella tänään ketään, en jaksa selvittää kaikkia asioita. En jaksa olla tukena niille ihmisille, jotka kuitenkin tosipaikan tullen kääntävät minulle selkänsä. En jaksa ottaa yhteyttä, puhelimen pitäisi toimia kumpaankin suuntaan.

#tosikuinvesi

Minusta on tullut viimeisen yhdeksän kuukauden aikana itsekäs. Terveellä tavalla itsekäs. Suurin muutos on tapahtunut sen jälkeen, kun tapasin R:n ja olin edellisen kerran sairaslomalla. Kauan kadoksissa ollut itsetuntoni on löytänyt kotiin. Mut tekee vihaiseksi se, että olen antanut monien ihmisten kohdella itseäni huonosti ja pitää itsestäänselvyytenä. Luottamukseni on petetty monta kertaa, mutta samat ihmiset vaativat minulta joustoa ja ymmärrystä. Toisinaan olen siitä raivoissani, toisinaan taas ajattelen, että fuck it. Minusta on tullut kyyninen, silti luotan ihmisiin. Mutta päässäni on aina varasuunnitelma, ahdistushattu. Kun suunnittelee jo valmiiksi, miten selvitä mistäkin tilanteesta, vaikka ne olisivat täysin absurdeja asioita (en minä oikeasti pelkää, että paras ystäväni ja poikaystäväni varastaisivat kissani ja karkaisivat kissat kainalossa Vegasiin naimisiin), tulee tunne, että tilanne on hallinnassa, pakka on koossa, elämä on kontrollissa. Se on aika raskasta, kokoajan huolehtia ja epäillä. Pessimisti ei pety ja sitä rataa. Minun luottamukseni on petetty useaan otteeseen sellaisissa asioissa ja sellaisten ihmisten toimesta, joista en olisi ikinä uskonut. Se myös loukkaa läheisiäni ja hankaloittaa ihmissuhteitani, kun en voi olla epäilemättä lähes kaikkea ja kaikkia.

Mutta nyt riittää. Olen itsekin tehnyt paljon virheitä, en ole täydellistä nähnytkään. Pyrin kuitenkin itse kohtelemaan läheisiäni hyvin ja oikeudenmukaisesti, pyrin olemaan hyvä tyttöystävä, ystävä, tytär, lapsenlapsi, työkaveri ja äiti neljälle kissalle. Tästä lähtien vaadin muilta samaa kohtelua itseäni kohtaan ja toivon, että kaikki muistaisivat vaatia samaa.

Tämä postaus on aika vihainen, olen kirjoittanut tätä yli kaksi tuntia. Tarkoitus ei ole osoitella ketään sormella, tai loukata ketään. Tämän postauksen pointti on varmaankin se, miten pienilläkin pahoilla teoilla, luottamuksen rikkomisella ja ilkeillä kommenteilla voi olla suuri vaikutus. Tai se, että jokaisen pitäisi tuntea oma arvonsa ja kaikkea ei tarvitse niellä ja sietää.

Ihanaa vappupäivää ihmiset! Täällä Turussa ainakin paistaa aurinko. Käykää vapputorilla ja joku ihana vois ostaa mulle vappupallon! Mä oon monta vuotta halunnu, että joku ostais mulle vappupallon. Itse ajattelin jatkaa sängyssä makoilua kissat kainalossa, naamasta ehkä saattaa vähän paistaa väsymys, mutta ei anneta sen haitata!

❤:lla Heidi