Maanantaisin on terapiapäivä, myös eilen aloitin viikon 45minuuttia kestävällä terapiasessiolla. Se oli ehkä yksi silmiä avaamimmista terapiakäynneistä.
Tämä teksti tulee olemaan vihaisempi ja avoimempi kuin ensin ajattelinkaan. Mutta tiedän, että en ole ainut joka tällaisten asioiden parissa painiskelee ja parasta on vain puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Viime viikolla kävin pääni sisällä useita kiistoja siitä, mikä tässä elämässä on nyt mennyt vinoon, ja miten voin elämääni muuttaa mieluisammaksi, motivoimmaksi ja onnellisemmaksi. Pyörittelin mielessäni jopa alan vaihtoa, sillä pitkän sairasloman aikana olen ymmärtänyt, ettei nykyinen työni ehkä anna minulle tarpeeksi, enkä minä pysty antamaan potilaille sitä mitä haluan. En missään tapauksessa aliarvioi terveyskeskustyötä, päinvastoin. Se ei vain ehkä sovellukkaan minulle, kuten ei sovellu moni muukaan asia, joiden vielä vuosi sitten kuvittelin olevan minun juttuni.
Työ terveyskeskuksessa on henkisesti melko uuvuttavaa. Lääkäriajat ovat tiukilla ja ymmärrettävästi potilaat ovat kiukkuisia. Kiukku puretaan kuitenkin meihin hoitajiin, mikä on mielestäni väärin. Useammin kuin kerran olen saanut kuulla olevani ammattitaidoton, paska ja lisäkoulutusta tarvitseva. Minä "panttaan lääkäriaikoja" ja siten olen "tahallani vittumainen". Niimpä niin, siksihän minä sairaanhoitajaksi itseni luinkin. Näitä kommentteja viljelevät tavalliset aikuiset ihmiset, harvemmin mielenterveyspotilaat, kapinalliset nuoret tai dementoituneet vanhukset (nämä potilas"ryhmät" nimittäin harvemmin terveyskeskuksen ajanvaraukseen soittavat).
Ja ystävällinen pitää olla. Kaikki paska täytyy suodattaa. Olen itse ennen ajatellut kiltisti, että on eettisesti väärin sanoa potilaalle vastaan, koska onhan hän kipeä ja turhautunut esimerkiksi lääkäriaikojen puutteen vuoksi. Mutta on myös hyvien tapojen vastaista ja eettisesti väärin haistatella hoitajalle, lyödä luuri kiinni kesken puheenvuoron ja epäillä hoitajan ammattitaitoa 3minuutin puhelimessa puhumisen perusteella. Silti toivotan itku kurkussa minut juuri haukkuneelle potilaalle hyvät päivänjatkot ja pidän ääneni ystävällisenä, koska niin kiltit sairaanhoitajat tekevät.
Se ihan oikeasti syö, ja alentaa sekä omaa henkilökohtaista itsetuntoa, että ammatti-itsetuntoa. Minä kestän haukkumiset ja arvostelut potilailta, jotka eivät täysin tai ollenkaan ymmärrä sanomisiaan. Kestän vanhojen dementikkopappojen lähentelyt, kestän kipuilevien teinien huorittelut, kestän psykoosipotilaan haukut. Edellä mainitut tilanteet on huomattavasti helpompi ymmärtää, sillä kaikissa tilanteissa rajojen asettaminen on osa hoitoa, enkä nykyisessä työssäni koe osaavani asettaa tarvittavia rajoja potilaiden ilkeyksille. Työssäni on myös paljon hyviä puolia: suurin osa potilaista on asiallisia ja mukavia ja itse työ on mieluisaa.
Olen kohta 24-vuotias ja tunnen olevani murrosikäinen. Kuukauden aikana mulle on kehittynyt identiteettikriisi, josta jollain kierolla tavalla nautin suuresti. Kasvoin lapsuuteni perheessä, jossa yksi jäsen yritti koko lapsuuteni ajan muokata minusta itsensä kuvaa ja minun täytyi siihen mukautua. Jouduin sietämään yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa monenlaista henkistä väkivaltaa. Aina piti olla varuillaan, osata lukea toisen ajatuksia ja mielialan heittelehtimisiä, sekä seurata sivusta hiljaa muiden perheenjäsenten henkistä nöyryytystä. Se kasvatti minusta liian kiltin ja tähän asti olen elänyt sen mukaan.
Minua on kiusattu lähes jokaisessa koulussa jossa olen ollut. Haukkumista ja vinoilua esimerkiksi vaatteistani, ulkonäöstäni, kovasta äänestäni, arvoistani ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta mistä nyt voi toiselle vinoilla. Harvemmin olen sanonut vastaan, enkä oikeastaan tiedä, että miksi ja miten olen pystynyt olemaan hiljaa. Ei hiljaa ja välittämättä oleminen ainakaan koskaan minun tapauksessani yhtään auttanut. Ehkä olen halunnut ajatella sinisilmäisesti monissa selvissäkin loukkaamistarkoituksissa, että kyse on vain toverillisesta vittuilusta. Mutta mitä toverillista vittuilua on arvostella ja nauraa toisen mielipiteille ja ulkonäölle, kysympä vaan. Enkä ole aina ollut itsekään sen parempi. Välillä kattila ja kiehunut yli ja olen antanut samalla mitalla takaisin. Mutta nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin liian usein lisäsin vain kiehuvaan veteen kylmää vettä joukkoon, jotta kestäisin taas vähän pidemmälle.
Monet sukulaiseni ja ystäväni ovat sanoneet minulle, että olen joustava ja ymmärtäväinen. Annan myös ihmisille useita mahdollisuuksia, vaikka he eivät niitä ansaitsisikaan. Olen aina ollut samaa mieltä, mutta nyt asiat ovat muuttuneet. Toisinsanoen paskansietokykyni on tullut täyteen: ymmärrykseni tiettyjen ihmisten tekoja ja toimintoja kohtaan on nyt loppunut. Toleranssini itseäni kohtaan tehdyille harkituille loukkauksille ja väärille teoille on pienentynyt minimiin.
Minä olen lakannut olemasta kiltti ja pompoteltavissa ja sen takia olenkin lähiaikoina suututtanut liudan eritoten sukulaisiani. Ja tällä tekstillä suututan varmaan lisää. Suurella todennäköisyydellä tämäkin teksti päätyy sellaisten ihmisten (lue: sukulaisten) käsiin, joilta olen tietoisesti elämääni ja sen vaiheita yrittänyt pitkään, useita vuosia, tietoisesti salata. Mutta loppujenlopuksi minulla ei ole mitään salattavaa tai hävettävää, heillä sen sijaan on.
Myös arvostus ja kunnioitus on pyörinyt päässäni lähiviikkoina paljon. Mulle on pienenä opetettu, että vanhoja ihmisiä ja vanhempia tulee kunnioittaa. Vastaan ei saa sanoa, koska "sinun parastasi tässä vain ajatellaan". Mitäs sitten, kun minun aikuistumistani, mielipiteitäni, valintojani ja yksityisyyttäni ei kunnioiteta näiden vanhempien ihmisten (lue: sukulaisten) toimesta tippaakaan. Täytyykö arvostus ja kunnioitus minun puoleltani kuitenkin säilyttää, koska ovat sattuneet syntymään vuosikymmeniä minua aikaisemmin ja luulevat tietävänsä edelleen, mikä minulle on parasta? Tarkoittaako verisukulaisuus sitä, että minun elämäni on samalla heidän elämäänsä? Minun mielestäni sukulaisuus ja ystävyys (ylipäätään kaikki ihmissuhteet) tarkoittavat eritoten molemminpuolista arvostusta ja kunnioitusta ja vastavuoroisuutta. Itse olen monta kertaa toiminut ihmisten likaämpärinä, jolle puretaan kaikki huolet ja maailman murheet, mutta kun itse tarvitsisin kuuntelijaa, ei näitä ihmisiä näy mailla halmeilla. Sitten muutaman kuukauden kuluttua pyydetään anteeksi, kun ei olla oltu tukena ja sama meno jatkuu. Ja minä olen antanut sen jatkua, mutta en anna enää. Minun arvostukseni ja kunnioitukseni on loppunut niitä ihmisiä kohtaan, joilta en sitä ole saanut aikoihin takaisin.
Ajatukseni ei ole ryhtyä minkäänlaisiin kostotoimenpiteisiin ihmisiä vastaan tai alkaa selvittää vanhoja kaunoja ja asioita riidellen ja räyhäten. En lähde enää minkäänlaisiin peleihin ja leikkeihin mukaan. En vain enää halua yksipuolisesti ylläpitää ihmissuhteita, joissa aina vain annan, enkä ikinä saa. Panostan mieluummin sen energian sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja aitoon, pyytettömään välittämiseen ja kunnioitukseen. Minä en ole enää kiltti niille ihmisille, jotka eivät sitä yksinkertaisesti ansaitse. Olen katkera, kiukkuinen ja vihainen, mutta niin minä saankin olla. Kaikki ihmiset eivät ole pohjimmiltaan hyviä, eivätkä kaikki ansaitse anteeksiantoa tai toista mahdollisuutta. Ei vaikka asioita miten päin pyörittelisi.
Tätä kirjoittaessani olen itkenyt, purrut raivoissani hampaita yhteen, raivosiivonnut ja laskenut monet kerrat kymmeneen. Myös tupakkaa on palanut ihan järjetön määrä. Mutta nyt olo on helppottunut, tämä kirjoittaminen on minulle toinen terapia. Haluan vielä lopuksi selventää, etten ole muuttunut (enkä muutu) kylmäksi ja ylimieliseksi jääkuningattareksi, joka pienen riidan jälkeen marttyyrinä katkaisee välit ja vaahtoaa, miten minua on kohdeltu huonosti. Silmäni ovat vain vihdoin auenneet ja olen ymmärtänyt, että toisten puolustamisen lisäksi minun täytyy puolustaa kovemmin myös itseäni ja lakata olemasta liian kiltti. Eikä kaikkea pidä ymmärtää ja sietää, vaikka kuinka toinen luulisi tekevänsä oikein. Olen puhunut.
Aurinkoista viikkoa kaikille!
❤:lla Heidi
Ps. Vesala-Ei pystyny hengittää kertoo erittäin hyvin tämän hetken fiiliksistä.
Mä en käy sun kanssa sotaa,
ei en osallistu ollenkaan
Mä vaan haluun päästä niin kauas kuin mä voin koskaan päästä sun luotas
Väsyin verhojas asettelemaan,
olen nähnyt kun toisiin sattuu
Ei mua saa jäämään
Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan,
ja ihan kenelle vaan, joo-oo
Mä en pelkää enää mitään,
en puheita, yksinäisyyttäkään
Oli mullakin tunteet,
oli mullakin sydän
Ja se päättyy nyt tähän,
oli mullakin voimaa,
vaan vähän
Mä en oo näkymätön,
mä oon hengissä vielä
Mun on pakko lähtee,
sun lähellä ei vaan pystyny hengittää
Vaikka vietkin kaiken tilan,
kerrot kuinka mä tuun sen pilaamaan
Niin oon tullu aina kun pyydetään,
tullu peittelee kaikki jäljet
Olen oppinut valehtelemaan,
jo pienenä tietenki,
Sain tuttuu kaavaa toistaa
Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan,
ja ihan kenelle vaan, joo-oo.
Ne voi uskoo, jos ne haluu,
mä en jaksa mitään selittää.

One day I decided I was gonna choose me
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Loppusanat
"Jos oot kivi kengässä, oo timantti" Pyhimys - Tapa Poika Mulla on tilanne hallinnassa. Se tuntuu ihan sairaan hienolta, mulla ...

-
Perjantai 2.3 Hillitty kaaos. Mulle se merkitsee samaa kuin olla elossa. Silloin mä oon parhaimmillani, se on mun mukavuusalue. Oma onnell...
-
Vajaa pari viikkoa sitten oli tosi vaikee terapiakerta. Mua ei olis yhtään huvittanut ajella bussilla keskustaan ja jutella yhtään mistään, ...
-
Otsikko on vähän tyhmä, mutta myös hyvin osuva. Masennus on tällä hetkellä osa minua, sitä se on ollut jo hyvin kauan. Se on vaaniva kusipää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti