Mitä mä teen

Viikko 52:
Cheek laulaa, ettei ole olemassa oikotietä onneen. Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että kell onni on se onnen kätkeköön. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu osana kärsiminen, valittaminen ja kyttääminen. Mä haluan nyt hehkuttaa omaa onneani, koska kaikki on tosi hyvin. Oikeesti hyvin.

1. Viikko
Oon käynyt psykoterapiassa nyt noin yhdeksän kuukautta. Masennuslääkettä on tullut syötyä yli vuoden verran. Tupakoinnin lopetin viisi kuukautta sitten. Nyt alkaa tulokset näkyä, sillä mä oon rakastanut itseäni viikon verran. Mua ei enää ahdista, kiristä ja purista.

2. Viikko
Löysin äsken itteni asettelmasta sipuleita ja kananmunia kippoon kauniimmin. Oon nauranu mamman sisustussipuleille niin  kauan kuin muistan, ja nyt mulla itelläni on ruokaa sisustusmateriaalina. Tulee helpommin käytettyä niitä kun ovat esillä ja onhan ruoka kuitenkin nätin näköistä!
Mä oon alkanut syömään terveellisesti ja tehnyt reilu viikon aikana paljon ruokaa. Paljon kasviksia, juureksia ja hedelmiä. Täysjyvää (Ronin sanoin "helvetin terveysspagettia"), hitaita hiilareita, hyviä rasvoja ja maitotuotteet minimiin. Keho ansaitsee terveellistä ja hyvää ruokaa. Oon jo nyt löytänyt hyvän rytmin kokkailulle ja alan olee siinä jo ihan hyvä! Mä oon palautellu mieleen ravitsemuksen perusteita kouluajalta (lue: googlettanu) mitä vitamiineja on missäkin rehussa ja mitä ne kaikki tekee elimistössä.
Mulla ei oo ihan rehellisesti varmaan koskaan ollut näin hyvä olo!

Mä oon paljon pirteempi, nukun paremmin ja oon hyvällä tuulella. Jaksan tehä kotihommia, nähä kavereita ja käydä kävelyllä. Meillä menee Ronin kanssa tosi hyvin ja kaikki on muutenkin tosi mallillaan. Nyt on aikaa ja jaksamista kiinnittää huomiota pienempien yksityiskohtien hiomiseen, kun kokonaiskuva ei oo enää kaaottinen tai sumea. Jos keskittyy tiukasti vaan siihen ettei astu lenkillä koiranpaskaan, jää kaikki kaunis ympärillä huomaamatta.

3. Viikko
Niimpä, nyt sitä ollaanki jännän äärellä. Nyt täytyy alkaa miettimään niitä tavoitteita sekä tekemään tekoja, mitkä on aina tienny olevan edessä. Hyviä ja huonoja tekoja. Se on kuitenkin ihan uutta ja pelottavaa. Mä oon juossut kauan, ja nyt alkais oleen aika stopata ja katsoa ympärilleen. Miettiä, että mitäs sitten? 🤔

Mä oon juossut, koska mulla ei oo ollut muuta mahdollisuutta selviytyä. Oon juossut pois monien luota, oon juossut kohti itseäni. Itseni mä oon löytänyt, nyt on aika pysähtyä.

Mulla on kestänyt tämmönen aika toipua, mä oon parantunut.  Mutta ei se tässä ollut, nyt mulla on voimia kohdata asiat, mulla on voimia miettiä, mitä mä haluan mun loppuelämällä tehdä. Ja mitäs sitten kun asiat ei taas menekään niinkuin mä suunnittelin, se nyt vaan sattumoisiin kuuluu jokaisen elämään. Mä oon ladannut akut täyteen, nyt mulla on virtaa kohdata ne asiat joilta olen paennut vuosia.

Yö

Mä tein ittelleni pari päivää sitten uudenvuodenlupauksen: tänä vuonna mä opettelen juomaan kahvia! Vuonna 2017, aikalailla tasan 4 kuukautta sitten mä ja Ellu vihdoin lopetettiin tupakanpoltto. Nytten kun oon kohta juonu elämäni ensimmäisen kahvikupillisen, huomaan että rööki sopis tosi kivasti tohon kahvin seuraks. Mut se jäi vaan pikasen ajatuksen tasolle, oikeeta mielitekoa tupakkaan ei oo ollu piitkään aikaan.

Vuonna 2017 mä löysin kadoksissa olleen tahdonvoiman. Löysin sinnikkyyden, asennevamman ja whatever- ilmeen. En oo varmaan ikinä riidelly (itseni sekä muiden kanssa) näin paljon kun tänä vuonna. Oon ollu aika armoton itselleni ja toisille. Opin viime vuonna, ettei sormien läpi katsominen tai turha hienotunteisuus oo mun juttu enää ollenkaan. Kyllä mä hyvät käytöstavat omaan, mut oikeuksistani mä oon kyllä pitänyt kiinni. Siitä on ollut vuoden aikana sekä haittaa, että hyötyä. Mun on pitäny harjotella olemaan oikealla tavalla itsekäs ja ylilyöntejäkin on tullut.

Mä aion ehdottomasti pitää oikeuksistani (sekä tarvittaessa tietty myös muiden oikeuksista), kiinni yhä tänävuonna kuin tulevinakin, tosin astetta hillitymmin. Mä en aio olla suurinta osaa vuorokaudessa "taistele tai pakene"- jännitystilassa, ois hienoo jos mun leposyke alittais vuoden 2018 alle 80 rajan! Ei oo ihme, että väsyttää ja on äkänen, kun elimistö on koko ajan stressitilassa. Vuoden 2018 lupaus numero 2 on: opettelen stressaamaan oikein ja vähemmän. Opettelen rauhoittumaan.

Roni sano tänään fiksusti, että paskasta jutusta kannattaa ajatella sitä parasta mitä se voi aiheuttaa. Sitten sen ihan ensimmäisen alkuveetutuksen jälkeen. Ja nimenomaan niistä päivittäisistä, pienistä pieleenmenevistä jutuista, mitä tässä arjessa paljon on. Myös toisen ohjeen mukaan ajattelin alkaa ajatella vuoden alusta asti: kun tulee joku isompi paskajuttu, ajattele yhtä elämäsi kammottavimmista päivistä. Ja mieti mitä kaikkea elämässä tällä hetkellä on, mitä silloin ei ollut. Ja jatka niiden ajattelemista.

Haluan myös vähentää sellaisten asioiden murehtimista, joille en voi mitään, vaikka kaikkeni yrittäisin, murehtisin ja niitä vatvoisin. Ne asiat täytyy vain hyväksyä osana elämää. Hyväksyminen on vaikea ja vahva sana, mutta mulle se on positiivinen sana. Tai ainakin tästä päivästä lähtien on, ja sen opetteleminen auttaa mua täyttämään lupausta numero kaksi.

Lupaan myös olla stressaamatta lupauksistani liikaa. Jos joku päivä ostan energiajuoman täyttääkseni hillittömän kofeiinintarpeeni, sallittakoon se. Samoin kuin satunnainen hösääminen kamalassa stressihepulissa, menkööt. Mutta henkisen tasapainon (kuulosta tosi hörhöltä) löytämisen ALOITUS on mun vuoden 2018 tavoite. Tavoitteena on myös, ettei sen henkisen tasapainon ja elämänhallinan täydellistä löytämistä koskaan tapahdu (tuskin se edes on mahdollista), koska sen pienten osa-alueiden saavuttaminen ja siitä iloitseminen on ainakin mulle iso osa onnellista arkea.

❤:lla Heidi