Onks mulla lääkitys kunnossa?

Mä olen ammatiltani sairaanhoitaja. Tällä hetkellä teen psykiatrista hoitotyötä Varsinais-Suomen alueella. Mulla on tosi kova halu tietää, oppia, pohtia ja etenkin hoitaa. Mä aion kehittyä, haluan olla aina olla vähän parempi, ymmärtäväisempi ja asiantuntevampi hoitaja. Tykkään työstäni ihan hirveesti. Olen hoitajana tarkka, vastuuntuntoinen ja empaattinen. Kysyn aina jos en tiedä, ja ennemminkin innostun kuin lannistun siitä jos en tiedä. Tykkään työtehtävistä, työympäristöstä, potilaista, työkavereista, työpaikkaruokalasta, työmatkasta ja työajoista.
Mun työ on tärkeää ja silmiä avaavaa. Mä tykkään työstäni sairaanhoitajana.

Mä olen myös mielenterveyskuntoutuja.
Sairastuin vähän yli vuosi sitten vakavaan masennukseen, josta olen nyt kuntoutumassa. Mä koen oloni terveeksi, mutta hoidot jatkuvat varmistaen sen, etten sairastu uudestaan. Oon ollut vuoden aikana sekä töissä että sairaslomalla, kumpaakin pitempiä aikoja. Yksi suuri syy hakeutua vähän yli vuosi sitten lääkärin puheille oli se, etten jaksanut enää tehdä töitä. Fyysiset ja psyykkiset voimat olivat loppu. Finito. Minun tapauksessani kyse ei ollut hoitovirheistä, vaan niiden tekemisen pelosta. Tein ihan älyttömästi ylitöitä, aikaa meni ihan hirveästi kaikkien asioiden varmisteluun. Olin todella väsynyt huolimatta yli litran energiajuoma-annoksista per työpäivä. En voi sanoa, että työni olisi ulospäin näyttänyt huonolta, mutta sisältäpäin olin aivan rikki. Työ oli se viimeinen ainut asia, minkä laadusta en tinkinyt. Tuntemattomille ihmisille on niin helppo näytellä ja siihen vielä silloin pystyin.
Nykyään koen työn tukevan kuntoutumista. Ja toisinpäin. Minun sairauteni on remissiossa. Olen onnellinen mielenterveyskuntoutuja.

Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi yhdistää? Mielenterveyskuntoutuja ja sairaanhoitaja. Etenkin psykiatrisella puolella työskentelevä sairaanhoitaja.

Mä en itseasiassa tiedä mitä siitä ajatellaan "yleisesti". Ei siitä oikein puhuta. Ajatellaanko sitä ollenkaan? Pidetäänkö itsestäänselvänä sitä, että tottakai hoitotyön ammattilainen on kokonaisvaltaisesti, fyysisesti+psyykkisesti+sosiaalisesti terve? Vai pidetäänkö selvänä sitä, että hoitotyötä tekevät ovat ihan tavallisia ihmisiä ja näinollen voivat ja saavatkin sairastua.

Onko okein verrata sitä esimerkiksi siihen, voiko tupakoiva hoitaja toimia terveyskeskuksessa savuttomuushoitajana? Lapseton (vapaaehtoisesti tai tahdosta riippumattomasti) neuvolatätinä? Lihava sairaanhoitaja sisätautiosastolla? Entinen narkomaani katkolla?  Entinen syöpäpotilas sädehoitoyksikössä? Anoreksiaa sairastava syömishäiriöpoliklinikalla tai ravitsemusterapeuttina?Mielenterveyskuntoutuja psykiatrisella kuntoutusosastolla?

Kun mä henkilökohtaisesti tätä mietin, ensimmäisenä tulee mieleen lause "kunhan hoitaa työnsä hyvin". Kunhan ottaa asiakkaat/potilaat/asukkaat yksilöllisesti ja jättää hoitotilanteessa omat tunteet sivuun tilanteen vaatimalla tavalla. Suurin osa potilaista/asukkaista/asiakkaista kuitenkin herättää jotain tunteita ja se on mun mielestä vain hyvä asia. Heidän tilanteensa, sairautensa tai tarinansa voi muistuttaa omaa tilannetta tai jonkun läheisen tilannetta.

Otetaan esimerkki mun tilanteesta, potilasryhmänä lyhyesti ja ytimekkäästi narkomaanit:
Vaikka en ole, enkä ole koskaan ollut narkomaami, mulla on ollut ennakkoluuloihin ja osittain omiin kokemuksiin perustuva mielipide, että en halua enkä pysty hoitamaan huumeidenkäyttäjiä. Oon ajatellu sen menevän liikaa tunteisiin, koska olen menettänyt yhden parhaista ystävistäni huumeille. Osasin kuitenkin omasta mielestäni hyvin laittaa omat tunteet sivuun ja ajatella potilasta yksilönä, vertaisenani ihmisenä jolla nyt vain menee aika pisin sitä itseään. Ihan suoraan sanottuna. En mä vertaa mun ystäväni tilannetta heidän tilanteisiinsa, koska jokainen tilanne, tarina ja ihminen on täysin erilainen.

Jotkut saattavat miettiä, onko mielenterveyden kanssa painivilla tai joskus painineilla esimerkiksi suurempi riski varastaa osaston lääkkeitä? Kaapit pullollaan nappeja, joita väärinkäyttämällä saisi pään kivasti sekaisin. Ovatko psyykkisesti sairaat useammin sairaslomalla? Luoko työkaverin tiedossa oleva masennus, syömishäiriö tai muu psyykkinen sairaus epäluottamusta?

Hoitajissa, kuten muissakin ammattiryhmissä, on valitettavasti myös epärehellisiä yksilöitä. Olen kuullut monissa eri työ- ja harjoittelupaikoissa tapauksia, joissa osaston lääkekaapista on varastettu lääkkeitä hoitajien toimesta. Olen kuullut varastettavien lääkkeiden listalla olleen esimerkiksi antibioottikuureja, bentsodiatsepiineja ja insuliinia. Kaikenlainen varastaminen on aivan ehdottomasti väärin. Se herättää oikeutetusti epäluottamusta, onhan työntekijä toiminut epärehellisesti ja myös lain vastaisesti.
Sairaslomistahan kukaan ei oikein voi sanoa juuta eikä jaata. Eikä mun mielestä tarvitsekaan, täytyy luottaa työntekijän omaan arvioon tai hoitajan/lääkärin arvioon työkyvystä. Itse olen tällä hetkellä aika heikossa hapessa, räkätauti kuumeen ja yskän kanssa on pitänyt sängyn pohjalla jo neljättä päivää. Kyllä mä pelkään saavani "saikuttajan" maineen, etenkin kun osa työkavereistani luultavasti tietää masennustaustastani. Vaikka jo lähes puoli vuotta oireettomana ollut masennus ei liity tähän tavallista rajumpaan syysflunssaan millään tavalla.

Tää teksti on nyt vähän sekava ja rönsyilevä, syytän siitä kuumetokkuraa, väsymystä ja nälkää.
Mun mielestä tästä vaan täytyisi puhua enemmän. En tarkoita sitä, että työkavereille pitäisi kertoa elämäntarina ja läväyttää eteen psykiatrin lausunto diagnooseista. Tarkoitan sitä, että sairauden (psyykkisen tai somaattisen) ilmitulo ei olisi asia, mitä pitäisi hävetä. Ettei siitä tulisi mikään "juttu", ettei se olisi enää tabu.
Että omaa tietotaitoa myös omien kokemuksien kautta uskaltaisi käyttää työssä enemmän. Eihän kokemusasiantutijoitakaan turhaan kouluteta?

Loppusanoiksi vastaan vielä otsikon kysymykseen: kyllä, mulla on lääkitys kunnossa. Jotkut potilaat syövät samoja lääkkeitä kuin minä, jotkut potilaat käyvät myös psykoterapiassa. Se luo myös tavallaan entistä enemmän uskoa siihen mitä itse teen: mun hoito on toteutettu ns.oppikirjojen mukaisesti ja hoito on toiminut. Saattaa kuulostaa naiivilta, mutta tää vahvistaa mun omaa henkilökohtaista uskoa siihen, että tästä työstä on oikeasti hyötyä. Teen työtä jolla on tarkoitus. 
Ja se on mulle todella tärkeää sekä mielenterveyskuntoutujana, että sairaanhoitajana.

❤:lla Heidi