Ollaan perkeleitä toisillemme

Mua ottaa nyt huolella päähän.

Sain vähän aika sitten kuulla, kuinka mua ja blogiani oli arvosteltu melko kovin sanoin mulle täysin vieraalle ihmiselle. Ilmi tulivat sellaiset sanat kuin "huomionkerjäys" ja "feikkaaminen". Kaiken lisäksi ne tulivat sellaisen ihmisen suusta, jota en ole nähnyt vuosiin. Koska provosoiduin ja mieleni pahoitin, haluan pitkästä aikaa kirjoittaa ja selventää muutamia asioita. Aloitan näistä minua edelleen vituttavista verbeistä.

Kerjäänkö mä huomiota? Itseasiassa, totta helvetissä mä haluan tällä blogilla huomiota. Se on yksi syy sille, miksi tätä kirjoitan. Haluan herättää ihmisiä ajattelemaan, miten psyykkiset tai somaattiset sairaudet eivät todellakaan aina näy päällepäin. Haluan rohkaista lukijoita soittamaan sinne terveyskeskukseen, auttavaan puhelimeen tai muuhun vastaavaan, jos kokevat apua tarvitsevan. Haluan näyttää lukijoille oman elävän esimerkkini kautta, että diagnoosi tai sairaus EI määrittele ketään ihmisenä, eikä kerro miten minun tai kenenkään muun pitäisi olla, käyttäytyä, tehdä tai ylipäätään tätä elämää elää.
Mutta kerjäänkö mä huomiota itselleni? Omasta mielestäni en ja se onkin ainut mielipide joka mulle tässä asiassa merkitsee. Minä saan huomiota muutenkin.

Entäs sitten tämä feikkaamis- asia. Olisihan se sinänsä aika loogista, että keksisin itselleni sairauden, hoitaisin sitä lääkkeillä ja terapialla ja sen jälkeen hakisin huomiota tämän blogin avulla. Mun mielikuvituksen ja viitseliäisyyden suhteen on tässä tapauksessa kuitenkin tehty selvä yliarviointi. En ole niin älykäs tai kekseliäs, että pystyisin huijaamaan läheisiäni, paria eri psykiatria, hoitajia ja vielä psykoterapeuttiakin. Ja onhan tässä vuoden aikana tullut otettua taloudellisestikin useita tuhansia euroja takkiin sairaslomien, lääkekulujen ja terapiakulujen takia. Mutta mitäpä ihminen ei huomion vuoksi tekisi?

Kyllä mua nyt ottaa pannuun. Ihan oikeastikin! Mutta kaikki asiaton palaute tai suora valehtelu on mulle nykyään sama kuin heittäisi bensaa liekkeihin tai sohaisisi ampiaispesää.

Kaikilla on joku syy siihen, miksi käyttäytyy toista kohtaan mulkkumaisesti. Sitä syytä voi olla vaikea tunnistaa itsessään, varsinkin jos ei tunne sitä ihmistä, jota kohtaan rumasti käyttäytyy. Kyllä mä olen itsekin puhunut sellaisista ihmisistä pahaa, keistä en oikeesti tiedä hevonkukkuakaan. Mikä sitten tekee mun pahan puhumisestani hyväksyttävämpää kuin tämä asia, josta olen mieleni pahoittanut?

Minä kuitenkin omaan käytöstavat, enkä puhu näistä ihmisistä koskaan pahaa niin, että ilkeät sanat voisivat millään tavalla mennä heidän korviinsa. Ja en mene ikinä henkilökohtaisuuksiin. Lisäksi mä henkilökohtaisesti rajoitan tällaisen inhottavan paskanpuhumisen vain läheisimpien ystävieni korviinMä en myöskään tee sitä vuosien ajan, enkä tuhlaa kallisarvoista aikaani viattomien ihmisten haukkumiseen. Huonoina päivinä ja vääränä hetkenä saatan heittää muutaman ruman sanan mua ärsyttävistä asioista esimerkiksi parhaalle ystävälleni Ellulle, ja näihin ärsyttävyyksiin luonnollisesti lukeutuu toisinaan myös yksittäisiä ihmisiä.

Tästä hyvänä esimerkkinä: ajatellaanpa esimerkiksi naisia, keitä rakastamani ihminen on joskus rakastanut. Myönnän puhuneeni heistä pahaa, koska olen ollut (ja toisinaan olen edelleenkin) kateellinen. Minun syyni on ollut kateus, mikä kumpuaa huonost itsetunnosta. Olen ollut kateellinen siitä, että he ovat olleet joskus minun paikallani. Ei se ole minulta pois, mutta ihmisiähän täällä kaikki vain ovat. Kateus on tunne muiden joukossa, ikävä, mutta täysin inhimillinen tunne.

En toki väitä, että tässä kyseisessä minuun kohdistuvassa tilanteessa kyse olisi kateudesta. Oliko kyseessä pelko siitä, että kuulijan roolissa ollut henkilö mahdollisesti pitäisi tai tulisi pitämään minusta ja siksi mustamaalaaminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin? Vai oliko kyseessä vanhat kaunat ja vanhat tavat, jotka vielä vuosienkin päästä kummittelevat hänen mielessään? Kaikki nämä mahdolliset syyt ovat vain sallittuja tunteita, mutta jokaisen tulisi omalla kohdallaan pitää (tai ainakin yrittää kovemmin) huoli siitä, ettei oma paha olo aiheuta harmia muille.

Mä vaadin käytöstapoja itseltäni ja muilta. Minusta ei tarvitse kenenkään pitää, eikä tätä blogia ole pakko lukea. Mua ei tarvitse uskoa ja mua saa pitää huomionkipeänä. Rakentava kritiikki on aivan yhtä tervetullutta kuin positiivinenkin palaute, otan kumpaakin mielelläni vastaan.
Se mitä en enää tämän jälkeen katso läpi sormien, on lapsellinen ja inhottava seläntakana valehteleminen, minkä 99% varmuudella tietää (ja ehkä haluaakin) tulevan minun korviini. Mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi kyetä parempaan.

Mä uskon ja toivon, että tässä kyseisessä tilanteessa ihminen joka huomionkipeydestäni ja feikkaamisestani kuuli, osaa ja haluaa muodostaa minusta itse oman mielipiteensä. Muuten sillä ei olisi mulle mitään väliä, mutta muuttuneiden elämäntilainteiden vuoksi kyseinen henkilö tulee (ainakin toivottavasti) olemaan elämässäni jonkinverran läsnä.

Pimeä syksy on muutenkin suurelle osalle ihmisistä vuoden ankeinta aikaa. Tehdäänkö etukäteinen uudenvuodenlupaus, että yritetään olla perkeleiden sijasta toisillemme edes kohteliaan asiallisia? Mä ainakin yritän.

❤:lla Heidi