Onks mulla lääkitys kunnossa?

Mä olen ammatiltani sairaanhoitaja. Tällä hetkellä teen psykiatrista hoitotyötä Varsinais-Suomen alueella. Mulla on tosi kova halu tietää, oppia, pohtia ja etenkin hoitaa. Mä aion kehittyä, haluan olla aina olla vähän parempi, ymmärtäväisempi ja asiantuntevampi hoitaja. Tykkään työstäni ihan hirveesti. Olen hoitajana tarkka, vastuuntuntoinen ja empaattinen. Kysyn aina jos en tiedä, ja ennemminkin innostun kuin lannistun siitä jos en tiedä. Tykkään työtehtävistä, työympäristöstä, potilaista, työkavereista, työpaikkaruokalasta, työmatkasta ja työajoista.
Mun työ on tärkeää ja silmiä avaavaa. Mä tykkään työstäni sairaanhoitajana.

Mä olen myös mielenterveyskuntoutuja.
Sairastuin vähän yli vuosi sitten vakavaan masennukseen, josta olen nyt kuntoutumassa. Mä koen oloni terveeksi, mutta hoidot jatkuvat varmistaen sen, etten sairastu uudestaan. Oon ollut vuoden aikana sekä töissä että sairaslomalla, kumpaakin pitempiä aikoja. Yksi suuri syy hakeutua vähän yli vuosi sitten lääkärin puheille oli se, etten jaksanut enää tehdä töitä. Fyysiset ja psyykkiset voimat olivat loppu. Finito. Minun tapauksessani kyse ei ollut hoitovirheistä, vaan niiden tekemisen pelosta. Tein ihan älyttömästi ylitöitä, aikaa meni ihan hirveästi kaikkien asioiden varmisteluun. Olin todella väsynyt huolimatta yli litran energiajuoma-annoksista per työpäivä. En voi sanoa, että työni olisi ulospäin näyttänyt huonolta, mutta sisältäpäin olin aivan rikki. Työ oli se viimeinen ainut asia, minkä laadusta en tinkinyt. Tuntemattomille ihmisille on niin helppo näytellä ja siihen vielä silloin pystyin.
Nykyään koen työn tukevan kuntoutumista. Ja toisinpäin. Minun sairauteni on remissiossa. Olen onnellinen mielenterveyskuntoutuja.

Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi yhdistää? Mielenterveyskuntoutuja ja sairaanhoitaja. Etenkin psykiatrisella puolella työskentelevä sairaanhoitaja.

Mä en itseasiassa tiedä mitä siitä ajatellaan "yleisesti". Ei siitä oikein puhuta. Ajatellaanko sitä ollenkaan? Pidetäänkö itsestäänselvänä sitä, että tottakai hoitotyön ammattilainen on kokonaisvaltaisesti, fyysisesti+psyykkisesti+sosiaalisesti terve? Vai pidetäänkö selvänä sitä, että hoitotyötä tekevät ovat ihan tavallisia ihmisiä ja näinollen voivat ja saavatkin sairastua.

Onko okein verrata sitä esimerkiksi siihen, voiko tupakoiva hoitaja toimia terveyskeskuksessa savuttomuushoitajana? Lapseton (vapaaehtoisesti tai tahdosta riippumattomasti) neuvolatätinä? Lihava sairaanhoitaja sisätautiosastolla? Entinen narkomaani katkolla?  Entinen syöpäpotilas sädehoitoyksikössä? Anoreksiaa sairastava syömishäiriöpoliklinikalla tai ravitsemusterapeuttina?Mielenterveyskuntoutuja psykiatrisella kuntoutusosastolla?

Kun mä henkilökohtaisesti tätä mietin, ensimmäisenä tulee mieleen lause "kunhan hoitaa työnsä hyvin". Kunhan ottaa asiakkaat/potilaat/asukkaat yksilöllisesti ja jättää hoitotilanteessa omat tunteet sivuun tilanteen vaatimalla tavalla. Suurin osa potilaista/asukkaista/asiakkaista kuitenkin herättää jotain tunteita ja se on mun mielestä vain hyvä asia. Heidän tilanteensa, sairautensa tai tarinansa voi muistuttaa omaa tilannetta tai jonkun läheisen tilannetta.

Otetaan esimerkki mun tilanteesta, potilasryhmänä lyhyesti ja ytimekkäästi narkomaanit:
Vaikka en ole, enkä ole koskaan ollut narkomaami, mulla on ollut ennakkoluuloihin ja osittain omiin kokemuksiin perustuva mielipide, että en halua enkä pysty hoitamaan huumeidenkäyttäjiä. Oon ajatellu sen menevän liikaa tunteisiin, koska olen menettänyt yhden parhaista ystävistäni huumeille. Osasin kuitenkin omasta mielestäni hyvin laittaa omat tunteet sivuun ja ajatella potilasta yksilönä, vertaisenani ihmisenä jolla nyt vain menee aika pisin sitä itseään. Ihan suoraan sanottuna. En mä vertaa mun ystäväni tilannetta heidän tilanteisiinsa, koska jokainen tilanne, tarina ja ihminen on täysin erilainen.

Jotkut saattavat miettiä, onko mielenterveyden kanssa painivilla tai joskus painineilla esimerkiksi suurempi riski varastaa osaston lääkkeitä? Kaapit pullollaan nappeja, joita väärinkäyttämällä saisi pään kivasti sekaisin. Ovatko psyykkisesti sairaat useammin sairaslomalla? Luoko työkaverin tiedossa oleva masennus, syömishäiriö tai muu psyykkinen sairaus epäluottamusta?

Hoitajissa, kuten muissakin ammattiryhmissä, on valitettavasti myös epärehellisiä yksilöitä. Olen kuullut monissa eri työ- ja harjoittelupaikoissa tapauksia, joissa osaston lääkekaapista on varastettu lääkkeitä hoitajien toimesta. Olen kuullut varastettavien lääkkeiden listalla olleen esimerkiksi antibioottikuureja, bentsodiatsepiineja ja insuliinia. Kaikenlainen varastaminen on aivan ehdottomasti väärin. Se herättää oikeutetusti epäluottamusta, onhan työntekijä toiminut epärehellisesti ja myös lain vastaisesti.
Sairaslomistahan kukaan ei oikein voi sanoa juuta eikä jaata. Eikä mun mielestä tarvitsekaan, täytyy luottaa työntekijän omaan arvioon tai hoitajan/lääkärin arvioon työkyvystä. Itse olen tällä hetkellä aika heikossa hapessa, räkätauti kuumeen ja yskän kanssa on pitänyt sängyn pohjalla jo neljättä päivää. Kyllä mä pelkään saavani "saikuttajan" maineen, etenkin kun osa työkavereistani luultavasti tietää masennustaustastani. Vaikka jo lähes puoli vuotta oireettomana ollut masennus ei liity tähän tavallista rajumpaan syysflunssaan millään tavalla.

Tää teksti on nyt vähän sekava ja rönsyilevä, syytän siitä kuumetokkuraa, väsymystä ja nälkää.
Mun mielestä tästä vaan täytyisi puhua enemmän. En tarkoita sitä, että työkavereille pitäisi kertoa elämäntarina ja läväyttää eteen psykiatrin lausunto diagnooseista. Tarkoitan sitä, että sairauden (psyykkisen tai somaattisen) ilmitulo ei olisi asia, mitä pitäisi hävetä. Ettei siitä tulisi mikään "juttu", ettei se olisi enää tabu.
Että omaa tietotaitoa myös omien kokemuksien kautta uskaltaisi käyttää työssä enemmän. Eihän kokemusasiantutijoitakaan turhaan kouluteta?

Loppusanoiksi vastaan vielä otsikon kysymykseen: kyllä, mulla on lääkitys kunnossa. Jotkut potilaat syövät samoja lääkkeitä kuin minä, jotkut potilaat käyvät myös psykoterapiassa. Se luo myös tavallaan entistä enemmän uskoa siihen mitä itse teen: mun hoito on toteutettu ns.oppikirjojen mukaisesti ja hoito on toiminut. Saattaa kuulostaa naiivilta, mutta tää vahvistaa mun omaa henkilökohtaista uskoa siihen, että tästä työstä on oikeasti hyötyä. Teen työtä jolla on tarkoitus. 
Ja se on mulle todella tärkeää sekä mielenterveyskuntoutujana, että sairaanhoitajana.

❤:lla Heidi

Ollaan perkeleitä toisillemme

Mua ottaa nyt huolella päähän.

Sain vähän aika sitten kuulla, kuinka mua ja blogiani oli arvosteltu melko kovin sanoin mulle täysin vieraalle ihmiselle. Ilmi tulivat sellaiset sanat kuin "huomionkerjäys" ja "feikkaaminen". Kaiken lisäksi ne tulivat sellaisen ihmisen suusta, jota en ole nähnyt vuosiin. Koska provosoiduin ja mieleni pahoitin, haluan pitkästä aikaa kirjoittaa ja selventää muutamia asioita. Aloitan näistä minua edelleen vituttavista verbeistä.

Kerjäänkö mä huomiota? Itseasiassa, totta helvetissä mä haluan tällä blogilla huomiota. Se on yksi syy sille, miksi tätä kirjoitan. Haluan herättää ihmisiä ajattelemaan, miten psyykkiset tai somaattiset sairaudet eivät todellakaan aina näy päällepäin. Haluan rohkaista lukijoita soittamaan sinne terveyskeskukseen, auttavaan puhelimeen tai muuhun vastaavaan, jos kokevat apua tarvitsevan. Haluan näyttää lukijoille oman elävän esimerkkini kautta, että diagnoosi tai sairaus EI määrittele ketään ihmisenä, eikä kerro miten minun tai kenenkään muun pitäisi olla, käyttäytyä, tehdä tai ylipäätään tätä elämää elää.
Mutta kerjäänkö mä huomiota itselleni? Omasta mielestäni en ja se onkin ainut mielipide joka mulle tässä asiassa merkitsee. Minä saan huomiota muutenkin.

Entäs sitten tämä feikkaamis- asia. Olisihan se sinänsä aika loogista, että keksisin itselleni sairauden, hoitaisin sitä lääkkeillä ja terapialla ja sen jälkeen hakisin huomiota tämän blogin avulla. Mun mielikuvituksen ja viitseliäisyyden suhteen on tässä tapauksessa kuitenkin tehty selvä yliarviointi. En ole niin älykäs tai kekseliäs, että pystyisin huijaamaan läheisiäni, paria eri psykiatria, hoitajia ja vielä psykoterapeuttiakin. Ja onhan tässä vuoden aikana tullut otettua taloudellisestikin useita tuhansia euroja takkiin sairaslomien, lääkekulujen ja terapiakulujen takia. Mutta mitäpä ihminen ei huomion vuoksi tekisi?

Kyllä mua nyt ottaa pannuun. Ihan oikeastikin! Mutta kaikki asiaton palaute tai suora valehtelu on mulle nykyään sama kuin heittäisi bensaa liekkeihin tai sohaisisi ampiaispesää.

Kaikilla on joku syy siihen, miksi käyttäytyy toista kohtaan mulkkumaisesti. Sitä syytä voi olla vaikea tunnistaa itsessään, varsinkin jos ei tunne sitä ihmistä, jota kohtaan rumasti käyttäytyy. Kyllä mä olen itsekin puhunut sellaisista ihmisistä pahaa, keistä en oikeesti tiedä hevonkukkuakaan. Mikä sitten tekee mun pahan puhumisestani hyväksyttävämpää kuin tämä asia, josta olen mieleni pahoittanut?

Minä kuitenkin omaan käytöstavat, enkä puhu näistä ihmisistä koskaan pahaa niin, että ilkeät sanat voisivat millään tavalla mennä heidän korviinsa. Ja en mene ikinä henkilökohtaisuuksiin. Lisäksi mä henkilökohtaisesti rajoitan tällaisen inhottavan paskanpuhumisen vain läheisimpien ystävieni korviinMä en myöskään tee sitä vuosien ajan, enkä tuhlaa kallisarvoista aikaani viattomien ihmisten haukkumiseen. Huonoina päivinä ja vääränä hetkenä saatan heittää muutaman ruman sanan mua ärsyttävistä asioista esimerkiksi parhaalle ystävälleni Ellulle, ja näihin ärsyttävyyksiin luonnollisesti lukeutuu toisinaan myös yksittäisiä ihmisiä.

Tästä hyvänä esimerkkinä: ajatellaanpa esimerkiksi naisia, keitä rakastamani ihminen on joskus rakastanut. Myönnän puhuneeni heistä pahaa, koska olen ollut (ja toisinaan olen edelleenkin) kateellinen. Minun syyni on ollut kateus, mikä kumpuaa huonost itsetunnosta. Olen ollut kateellinen siitä, että he ovat olleet joskus minun paikallani. Ei se ole minulta pois, mutta ihmisiähän täällä kaikki vain ovat. Kateus on tunne muiden joukossa, ikävä, mutta täysin inhimillinen tunne.

En toki väitä, että tässä kyseisessä minuun kohdistuvassa tilanteessa kyse olisi kateudesta. Oliko kyseessä pelko siitä, että kuulijan roolissa ollut henkilö mahdollisesti pitäisi tai tulisi pitämään minusta ja siksi mustamaalaaminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin? Vai oliko kyseessä vanhat kaunat ja vanhat tavat, jotka vielä vuosienkin päästä kummittelevat hänen mielessään? Kaikki nämä mahdolliset syyt ovat vain sallittuja tunteita, mutta jokaisen tulisi omalla kohdallaan pitää (tai ainakin yrittää kovemmin) huoli siitä, ettei oma paha olo aiheuta harmia muille.

Mä vaadin käytöstapoja itseltäni ja muilta. Minusta ei tarvitse kenenkään pitää, eikä tätä blogia ole pakko lukea. Mua ei tarvitse uskoa ja mua saa pitää huomionkipeänä. Rakentava kritiikki on aivan yhtä tervetullutta kuin positiivinenkin palaute, otan kumpaakin mielelläni vastaan.
Se mitä en enää tämän jälkeen katso läpi sormien, on lapsellinen ja inhottava seläntakana valehteleminen, minkä 99% varmuudella tietää (ja ehkä haluaakin) tulevan minun korviini. Mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi kyetä parempaan.

Mä uskon ja toivon, että tässä kyseisessä tilanteessa ihminen joka huomionkipeydestäni ja feikkaamisestani kuuli, osaa ja haluaa muodostaa minusta itse oman mielipiteensä. Muuten sillä ei olisi mulle mitään väliä, mutta muuttuneiden elämäntilainteiden vuoksi kyseinen henkilö tulee (ainakin toivottavasti) olemaan elämässäni jonkinverran läsnä.

Pimeä syksy on muutenkin suurelle osalle ihmisistä vuoden ankeinta aikaa. Tehdäänkö etukäteinen uudenvuodenlupaus, että yritetään olla perkeleiden sijasta toisillemme edes kohteliaan asiallisia? Mä ainakin yritän.

❤:lla Heidi