Syksy saapuu ja kuukin tanssii

Välillä tuntuu, että tällä universumilla on ihan oikeesti jotain mua vastaan. Koko ajan, melkein päivittäin tulee pieniä v-mäisiä iskuja takaraivoon. Jos on olemassa jokin suurempi voima, mä olen todennäköisesti jollakin mustalla listalla.

Miksikö? Ensinnäkin olen jatkuvasti kipeä. Ensin kissa puri suutuksissaan käteeni ihon lävistäviä jälkiä, joten sain infektion estoon laajakirjoisen antibioottikuurin. Samalla reissulla työterveyslääkäri kuunteli keuhkot ja havaitsi alkavan keuhkokuumeen oloisia rahinoita. Jeejee.
Vatsani kesti antibioottia muutaman päivän, kunnes päätti että nyt riittää. Sitten istuinkin muutaman päivän vessassa ihan rehellisellä kurapaskalla. Sitten "sain" pitkästä aikaa ystäväni migreenikohtauksen, mikä kestikin sitten melkein vuorokauden tunnit. Ja nyt mulla on poskiontelontulehdus. Olen ollut melkein kuukauden jonkinlaisessa räkätaudissa ja nyt se sitten nosti viimeyönä yli 38 asteen kuumeen. Tosi kivaa olla töistä pois, varsinkin kun teen jo valmiiksi vain 50% työaikaa, eikä työsopimustakaan ole enää montaa päivää jäljellä. Huoh.

Olen alkanut epäillä, että tupakoinnin lopettamisella ja jatkuvalla sairastamisella on jokin yhteys. Ehkä kuitenkin alitajuntaisesti tupakoinnin lopetus, rahahuolet, kissan sairastaminen ja useat muut stressitekijät laittavat kroppaa koetukselle, koska mieli on nykyään tarpeeksi vahva kaiken stressin kestämiselle. Kyllä tässä kuitenkin jatkuvasti tapahtuu, vaikka yleisesti asiat ovat erittäin hyvin. Ja tottakai työhönpaluu on ollut omalta osaltaan hyvin stressaavaa, vaikka se pääasiassa on hyvin sujunutkin.

Mua on jonkinaikaa mietityttänyt myös erään lähisukulaiseni terveydentila. En ole kyseisen henkilön kanssa ollut pitkään aikaan tekemisissä, koska koen hänen olevan suurin syy masennukseeni ja siitä aiheutuneisiin ongelmiin. Minä ja siskoni saimme häneltä lapsena ristiriitaisen kasvatuksen siitä mitä tulee oikeaan ja väärään, moraaliin, arvoihin ja toisten ihmisten kunnioittamiseen. Ja nyt hän uskoakseni voi silminnähden pahoin ja on mahdollisesti sairastunut psyykkisesti entistä enemmän. Mulle ja siskolleni tuli asiasta todella paha mieli. Tunsimme syyllisyyttä, huolta ja ehkä häpeääkin. On uskomatonta, miten lähes koko lapsuusajan kieroon kasvatetut ajatukset pyrkivät pinnalle vielä aikuisuudesakin, useidenkin vuosien erossa olon, terapian ja lääkityksen jälkeen. Vaikka emme ole olleet kyseisen sukulaisen vaikutuksen alaisena enää moneen vuoteen, vääristyneet näkemykset omasta arvottomuudesta kummittelee yhä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että me emme siskoni kanssa ole missään nimessä vastuussa hänen pahasta olostaan tai mahdollisesta sairastumisestaan. Eihän hänkään ole ottanut koskaan vastuuta meidän sairastumisistamme, tai kantanut näinä puhumattomina vuosina huolta tai murhetta meistä. Ja vaikka olisikin, se ei ole meidän korviimme koskaan kantautunut. Kuulostaa rajulta sanoa, mutta me emme pyytäneet saada syntyä. Me emme siis ole myöskään velkaa siitä, että saamme tätä elämää elää. Vaikka kyseinen henkilö ei ole millään muotoa meitä moneen vuoteen pahasta olostaan syyttänytkään, inhoan sitä mitä hän saa minut jaetenkin siskoni edelleen tuntemaan syyllisyyttä ja surua. Se on mun mielestä äärettömän epäreilua. Mutta epäreiluahan elämä on, siitä ei mihinkään pääse. Täytyy vain tsempata itsensä sen yli ja onneksi mulla on siihen terveitä, hyviä keinoja.

Aikaisemmin mun keinot ahdistuksen ja stressin purkamiseen olivat kyseenalaiset. Jäin tuleen makaamaan, en saanut (enkä halunnutkaan pelon vuoksi saada) mistään otetta. En jaksanut hoitaa tai selvittää asioita, vaan päinvastoin pahensin niitä kohtelemalla itseäni huonosti. Riitelin ja räyhäsin, join paljon, poltin kuin korsteeni ja pyörittelin asioita päässäni niin paljon, että lopulta ne saattoivat tulla oksennuksen muodossa ulos.

Nyt olen ajattellut alkaa maalaamaan. Ostin akvarellivärit, siveltimet ja maalauspohjia. Tuntuu, ettei tää kirjoittaminen aina ihan riitä itseilmaisuun ja ihan uudenlainen luovuus yrittää päästä valloilleen. Mä oon aina rakastanut värejä ja kauniita asioita, miksi en siis kokeilisi luoda jotain vastaavaa itse? Mulla ei ole ollut ennen oikein aikaa ilmaista itseäni riittävästi, enkä ole välttämättä tuntenut siihen tarvetta. Nyt kun tunnelukot ovat auenneet, tunnen tarvetta ja halua saada sille jo purkautuneelle ahdistukselle konkreettisesti värit ja muodot.
Ja toisaalta haluan muodot ja värit myös niille hyville tunteille ja kokemuksille.

Odotan syksyä ja sen värittämää luontoa. Pitkiä lenkkejä Ellun ja Cosan kanssa. Torkkupeiton alle käpertymistä Ronin ja kissojen kanssa. Näistä saan valtavasti voimaa.

Ihanaa syksyn alkua!

❤:lla Heidi