Sä jätät jäljen

Haluan kirjoittaa yleisen ja julkisen kirjeen pienelle ihmisjoukolle. Sellaisille ihmisille, joita en vielä tänäkään päivänä ymmärrä. Ihmisille, joiden motiiveja ihmettelen edelleen. Ainoille ihmisille, joiden yläpuolella koen tänäpäivänä olevani.
Haluan kirjoittaa kirjeen koulukiusaajilleni.

Mun tekisi tosi paljon mieli aloittaa tämä kirje sanoilla HAISTAKAA PASKA.
Haistakaa krapulapaska, lehmänpaska, ripulipaska, kananpaska. Kuvottavin paska mitä olemassa on. Haistelkaa sitä vähintään se sama aika, minkä käytitte mun nälvimiseen ja haukkumiseen.

Saimpas sanottua. Koska en saanut sitä koskaan sanottua päin naamaa. Koska teitä oli aina monta, minua vain yksi.

Seitsemännellä luokalla otitte mut silmätikuksi. Koska olin ärsyttävä. Ärsyttävä teinipissis. Ärsyttävä teinipissis huora. On hassua, miten piditte mua ärsyttävänä, vaikka en koskaan puhunut teille sanaakaan. Hassua myös on se, miten minun "teinipissismäinen" vaatetyylini(?), meikkautyylinen(?) ja/tai hiustyylini(?) aiheuttivat teissä niin suuria tunteita, että siitä piti päivittäin perääni huudella.

Eniten hassua on se, miten 13-vuotias, silloin juuri ensimmäisen seurustelusuhteensa aloittanut minä olin huora. Huora?? Kerran sain kuulla huoraamisestani täpötäydessä bussissa. Ihmettelitte suureen ääneen, miten poikaystäväni viitsii olla kaltaiseni huoran kanssa. Että eikö hänelläkään ole mitään tasoa. Yksi teistä tunsi silloisen poikaystäväni ala-asteelta ja ihmetteli, mitä niin mukava ja kiva poika minussa näkee. Teitä oli bussissa monta, istuitte muutaman penkkirivin päässä minusta. Nauroitte ja nälvitte mua kovaan ääneen, jotta varmasti kuulen mitä sanotte. Minä olin yksin ja kihisin kiukusta. Olin niin loukkaantunut ja vihainen, ja ainut mitä pystyin tekemään oli itkun pidättäminen.
11 vuotta ja tuon asian muisteleminen saa vieläkin oksennuksen kurkkuun.

Sitten siirryinkin kahdeksannen luokan puolivälissä Somerolle. Nyt kun monen vuoden jälkeen muistelen Someroaikojani, ihmettelen jälleen suuresti ihmisten törkeyttä. Pieni joukko pienisieluisia naisenalkuja jatkoivat sitä vittuilua, päänaukomista ja nälvimistä, mihin Kaarilan koulun tyttöset olivat jääneet. Tein niin tai näin, aina se tuntui olevan joltakin pois. Juoruilua, perättömien huhujen levittämistä. Perään huutelua ja mustamaalaamista. Suurin osa näistä naisenaluista päätti alkaa vihata minua ennenkuin olin heille sanaakaan sanonut. Eikä heillä ollut ajatuksenakaan tutustua minuun, katsoa jos vaikka sen niiiin ärsyttävän ulkokuoreni alta musta paljastuisikin ihan ihminen.

Muistatteko Someron kasvatit, miten monta kertaa huusitte perääni "viillä ranteet auki" ja ilkuitte angstiteiniksi? Tiedättekö miksi silloin koulussa ne muutamat kerrat oikein itkin?
Itkin siksi, koska kissani oli kuollut edellisenä päivänä.
Itkin siksi, koska edellisessä koulussani Tampereella oli ampumauhka. Silloin itki muuten äidinkielen opettajanikin, jolle asiasta kerroin.
Itkin siksi, koska yksi parhaista ystävistäni oli kadonnut, ja katoamisilmoitusta jaettiin ihan lehtiä myöten.
Te varmaan olisitte jättäneet itkemättä?

Olin sekä Tampereella, että Somerolla konfliktitilanteissa aina yksin muita vastaan. Ystäväni eivät puolustaneet minua. Uskon sen johtuvan siitä, etteivät he halunneet joutua kohteeksi. He eivät halunneet asettua näitä naisenalkuja vastaan. Ehkä he ajattelivat minun pärjäävän yksinkin, tai ajattelivat, etteivät nämä tilanteet sattuneet muhun niin paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen se on loppujenlopuksi yhdentekevää, miksi he jättivät puolustamatta. Tehty mikä tehty. Tai paremminkin jätetty tekemättä. En väitä etteikö asia suututtanut minua, se ei ainakaan kohentanut oloani tai poljettua itsetuntoani. Minä en olisi jättänyt puolustamatta heitä.

Motiivit ovat jännä asia. Mussa ei edes ollut mitään erikoista. Tampereella yksi pahin teinipissikseksi haukkuja oli itse juurikin tyypillinen "suosittu" tyttö, joka meikkasi paljon, pukeutui paljastavasti ja oli sen ajan tyypillinen pissis. Jos olisin sen hänelle silloin sanonut, olisin todennäköisesti saanut turpaan.
Minä en tiedä mikä olemuksessani tai ulkonäössäni oli heidän mielestään niin vastenmielistä, että jaksoivat tuhlata aikaansa siihen henkiseen väkivaltaan, mikä ihan oikeasti tuntui ihan älyttömän pahalta. Ja pakkohan heidän oli loukkaantumiseni nähdä. Minä voin kuitenkin täysin rehellisesti ja puhtaalla omallatunnolla sanoa, että en koskaan alentunut heidän tasolleen. Itseasiassa tiesin muutamasta nälvijästä sellaisia faktoja, joilla olisin saanut iskettyä heitä todella arkaan paikkaan. Sellaisia henkilökohtaisuuksia, jotka olisivat varmasti sattuneet heihin todella syvälle. Mulla ei kuitenkaan ollut, eikä ole, sydäntä olla niin inhottava. Mulla on empatiakyky ollut lapsesta asti vahva, enkä halua tietentahtoen aiheuttaa kenellekään mitään pahaa. Se tekee omasta mielestäni minusta henkisen voittajan ja paremman ihmisen.
Nykypäivänä te ette mahtaisi minulle mitään, vaikka tulisitte joka kaupungista joukolla kimppuuni.

Mä en tiedä mitä näille neitosille nykyään kuuluu. Toisaalta haluaisin tietää, onko karma iskenyt jollain tavalla takaisin. Onko joku heistä joutunut kokemaan samanlaista maahan polkemista ja surutta mollaamista. Ovatko he joutuneet pelkäämään kouluun tai töihin menoa, koska tietävät siellä olevan ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen pilkata sinua. En tiedä.
Toisaalta minulle on aivan sama, mitä nämä ihmiset nykyään tekevät ja millaisia he ovat. Jotkut ottavat opikseen, toiset jatkavat koulukiusaajista työpaikkakiusaajiksi. Minä säälin heitä, jotka sillä tiellä jatkavat. Säälin, etteivät he ole oppineet tästä elämästä mitään. Säälin, että he eivät luultavasti tule koskaan oppimaankaan.

Tämän kirjeen myötä annan anteeksi. Jos törmään kirjoittamiini henkilöihin joskus, tiedän etten paina päätäni enää koskaan maahan. Päinvastoin, katson heitä alaspäin. Aion lähettää tämän muutamalle kyseiselle henkilölle, jotka eivät ole facebook kavereitani.
Haluan, että he tietävät mun muistavan. Koska mä en unohda.