Sä jätät jäljen

Haluan kirjoittaa yleisen ja julkisen kirjeen pienelle ihmisjoukolle. Sellaisille ihmisille, joita en vielä tänäkään päivänä ymmärrä. Ihmisille, joiden motiiveja ihmettelen edelleen. Ainoille ihmisille, joiden yläpuolella koen tänäpäivänä olevani.
Haluan kirjoittaa kirjeen koulukiusaajilleni.

Mun tekisi tosi paljon mieli aloittaa tämä kirje sanoilla HAISTAKAA PASKA.
Haistakaa krapulapaska, lehmänpaska, ripulipaska, kananpaska. Kuvottavin paska mitä olemassa on. Haistelkaa sitä vähintään se sama aika, minkä käytitte mun nälvimiseen ja haukkumiseen.

Saimpas sanottua. Koska en saanut sitä koskaan sanottua päin naamaa. Koska teitä oli aina monta, minua vain yksi.

Seitsemännellä luokalla otitte mut silmätikuksi. Koska olin ärsyttävä. Ärsyttävä teinipissis. Ärsyttävä teinipissis huora. On hassua, miten piditte mua ärsyttävänä, vaikka en koskaan puhunut teille sanaakaan. Hassua myös on se, miten minun "teinipissismäinen" vaatetyylini(?), meikkautyylinen(?) ja/tai hiustyylini(?) aiheuttivat teissä niin suuria tunteita, että siitä piti päivittäin perääni huudella.

Eniten hassua on se, miten 13-vuotias, silloin juuri ensimmäisen seurustelusuhteensa aloittanut minä olin huora. Huora?? Kerran sain kuulla huoraamisestani täpötäydessä bussissa. Ihmettelitte suureen ääneen, miten poikaystäväni viitsii olla kaltaiseni huoran kanssa. Että eikö hänelläkään ole mitään tasoa. Yksi teistä tunsi silloisen poikaystäväni ala-asteelta ja ihmetteli, mitä niin mukava ja kiva poika minussa näkee. Teitä oli bussissa monta, istuitte muutaman penkkirivin päässä minusta. Nauroitte ja nälvitte mua kovaan ääneen, jotta varmasti kuulen mitä sanotte. Minä olin yksin ja kihisin kiukusta. Olin niin loukkaantunut ja vihainen, ja ainut mitä pystyin tekemään oli itkun pidättäminen.
11 vuotta ja tuon asian muisteleminen saa vieläkin oksennuksen kurkkuun.

Sitten siirryinkin kahdeksannen luokan puolivälissä Somerolle. Nyt kun monen vuoden jälkeen muistelen Someroaikojani, ihmettelen jälleen suuresti ihmisten törkeyttä. Pieni joukko pienisieluisia naisenalkuja jatkoivat sitä vittuilua, päänaukomista ja nälvimistä, mihin Kaarilan koulun tyttöset olivat jääneet. Tein niin tai näin, aina se tuntui olevan joltakin pois. Juoruilua, perättömien huhujen levittämistä. Perään huutelua ja mustamaalaamista. Suurin osa näistä naisenaluista päätti alkaa vihata minua ennenkuin olin heille sanaakaan sanonut. Eikä heillä ollut ajatuksenakaan tutustua minuun, katsoa jos vaikka sen niiiin ärsyttävän ulkokuoreni alta musta paljastuisikin ihan ihminen.

Muistatteko Someron kasvatit, miten monta kertaa huusitte perääni "viillä ranteet auki" ja ilkuitte angstiteiniksi? Tiedättekö miksi silloin koulussa ne muutamat kerrat oikein itkin?
Itkin siksi, koska kissani oli kuollut edellisenä päivänä.
Itkin siksi, koska edellisessä koulussani Tampereella oli ampumauhka. Silloin itki muuten äidinkielen opettajanikin, jolle asiasta kerroin.
Itkin siksi, koska yksi parhaista ystävistäni oli kadonnut, ja katoamisilmoitusta jaettiin ihan lehtiä myöten.
Te varmaan olisitte jättäneet itkemättä?

Olin sekä Tampereella, että Somerolla konfliktitilanteissa aina yksin muita vastaan. Ystäväni eivät puolustaneet minua. Uskon sen johtuvan siitä, etteivät he halunneet joutua kohteeksi. He eivät halunneet asettua näitä naisenalkuja vastaan. Ehkä he ajattelivat minun pärjäävän yksinkin, tai ajattelivat, etteivät nämä tilanteet sattuneet muhun niin paljon. Näin jälkeenpäin ajatellen se on loppujenlopuksi yhdentekevää, miksi he jättivät puolustamatta. Tehty mikä tehty. Tai paremminkin jätetty tekemättä. En väitä etteikö asia suututtanut minua, se ei ainakaan kohentanut oloani tai poljettua itsetuntoani. Minä en olisi jättänyt puolustamatta heitä.

Motiivit ovat jännä asia. Mussa ei edes ollut mitään erikoista. Tampereella yksi pahin teinipissikseksi haukkuja oli itse juurikin tyypillinen "suosittu" tyttö, joka meikkasi paljon, pukeutui paljastavasti ja oli sen ajan tyypillinen pissis. Jos olisin sen hänelle silloin sanonut, olisin todennäköisesti saanut turpaan.
Minä en tiedä mikä olemuksessani tai ulkonäössäni oli heidän mielestään niin vastenmielistä, että jaksoivat tuhlata aikaansa siihen henkiseen väkivaltaan, mikä ihan oikeasti tuntui ihan älyttömän pahalta. Ja pakkohan heidän oli loukkaantumiseni nähdä. Minä voin kuitenkin täysin rehellisesti ja puhtaalla omallatunnolla sanoa, että en koskaan alentunut heidän tasolleen. Itseasiassa tiesin muutamasta nälvijästä sellaisia faktoja, joilla olisin saanut iskettyä heitä todella arkaan paikkaan. Sellaisia henkilökohtaisuuksia, jotka olisivat varmasti sattuneet heihin todella syvälle. Mulla ei kuitenkaan ollut, eikä ole, sydäntä olla niin inhottava. Mulla on empatiakyky ollut lapsesta asti vahva, enkä halua tietentahtoen aiheuttaa kenellekään mitään pahaa. Se tekee omasta mielestäni minusta henkisen voittajan ja paremman ihmisen.
Nykypäivänä te ette mahtaisi minulle mitään, vaikka tulisitte joka kaupungista joukolla kimppuuni.

Mä en tiedä mitä näille neitosille nykyään kuuluu. Toisaalta haluaisin tietää, onko karma iskenyt jollain tavalla takaisin. Onko joku heistä joutunut kokemaan samanlaista maahan polkemista ja surutta mollaamista. Ovatko he joutuneet pelkäämään kouluun tai töihin menoa, koska tietävät siellä olevan ihmisiä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen pilkata sinua. En tiedä.
Toisaalta minulle on aivan sama, mitä nämä ihmiset nykyään tekevät ja millaisia he ovat. Jotkut ottavat opikseen, toiset jatkavat koulukiusaajista työpaikkakiusaajiksi. Minä säälin heitä, jotka sillä tiellä jatkavat. Säälin, etteivät he ole oppineet tästä elämästä mitään. Säälin, että he eivät luultavasti tule koskaan oppimaankaan.

Tämän kirjeen myötä annan anteeksi. Jos törmään kirjoittamiini henkilöihin joskus, tiedän etten paina päätäni enää koskaan maahan. Päinvastoin, katson heitä alaspäin. Aion lähettää tämän muutamalle kyseiselle henkilölle, jotka eivät ole facebook kavereitani.
Haluan, että he tietävät mun muistavan. Koska mä en unohda.

Syksy saapuu ja kuukin tanssii

Välillä tuntuu, että tällä universumilla on ihan oikeesti jotain mua vastaan. Koko ajan, melkein päivittäin tulee pieniä v-mäisiä iskuja takaraivoon. Jos on olemassa jokin suurempi voima, mä olen todennäköisesti jollakin mustalla listalla.

Miksikö? Ensinnäkin olen jatkuvasti kipeä. Ensin kissa puri suutuksissaan käteeni ihon lävistäviä jälkiä, joten sain infektion estoon laajakirjoisen antibioottikuurin. Samalla reissulla työterveyslääkäri kuunteli keuhkot ja havaitsi alkavan keuhkokuumeen oloisia rahinoita. Jeejee.
Vatsani kesti antibioottia muutaman päivän, kunnes päätti että nyt riittää. Sitten istuinkin muutaman päivän vessassa ihan rehellisellä kurapaskalla. Sitten "sain" pitkästä aikaa ystäväni migreenikohtauksen, mikä kestikin sitten melkein vuorokauden tunnit. Ja nyt mulla on poskiontelontulehdus. Olen ollut melkein kuukauden jonkinlaisessa räkätaudissa ja nyt se sitten nosti viimeyönä yli 38 asteen kuumeen. Tosi kivaa olla töistä pois, varsinkin kun teen jo valmiiksi vain 50% työaikaa, eikä työsopimustakaan ole enää montaa päivää jäljellä. Huoh.

Olen alkanut epäillä, että tupakoinnin lopettamisella ja jatkuvalla sairastamisella on jokin yhteys. Ehkä kuitenkin alitajuntaisesti tupakoinnin lopetus, rahahuolet, kissan sairastaminen ja useat muut stressitekijät laittavat kroppaa koetukselle, koska mieli on nykyään tarpeeksi vahva kaiken stressin kestämiselle. Kyllä tässä kuitenkin jatkuvasti tapahtuu, vaikka yleisesti asiat ovat erittäin hyvin. Ja tottakai työhönpaluu on ollut omalta osaltaan hyvin stressaavaa, vaikka se pääasiassa on hyvin sujunutkin.

Mua on jonkinaikaa mietityttänyt myös erään lähisukulaiseni terveydentila. En ole kyseisen henkilön kanssa ollut pitkään aikaan tekemisissä, koska koen hänen olevan suurin syy masennukseeni ja siitä aiheutuneisiin ongelmiin. Minä ja siskoni saimme häneltä lapsena ristiriitaisen kasvatuksen siitä mitä tulee oikeaan ja väärään, moraaliin, arvoihin ja toisten ihmisten kunnioittamiseen. Ja nyt hän uskoakseni voi silminnähden pahoin ja on mahdollisesti sairastunut psyykkisesti entistä enemmän. Mulle ja siskolleni tuli asiasta todella paha mieli. Tunsimme syyllisyyttä, huolta ja ehkä häpeääkin. On uskomatonta, miten lähes koko lapsuusajan kieroon kasvatetut ajatukset pyrkivät pinnalle vielä aikuisuudesakin, useidenkin vuosien erossa olon, terapian ja lääkityksen jälkeen. Vaikka emme ole olleet kyseisen sukulaisen vaikutuksen alaisena enää moneen vuoteen, vääristyneet näkemykset omasta arvottomuudesta kummittelee yhä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että me emme siskoni kanssa ole missään nimessä vastuussa hänen pahasta olostaan tai mahdollisesta sairastumisestaan. Eihän hänkään ole ottanut koskaan vastuuta meidän sairastumisistamme, tai kantanut näinä puhumattomina vuosina huolta tai murhetta meistä. Ja vaikka olisikin, se ei ole meidän korviimme koskaan kantautunut. Kuulostaa rajulta sanoa, mutta me emme pyytäneet saada syntyä. Me emme siis ole myöskään velkaa siitä, että saamme tätä elämää elää. Vaikka kyseinen henkilö ei ole millään muotoa meitä moneen vuoteen pahasta olostaan syyttänytkään, inhoan sitä mitä hän saa minut jaetenkin siskoni edelleen tuntemaan syyllisyyttä ja surua. Se on mun mielestä äärettömän epäreilua. Mutta epäreiluahan elämä on, siitä ei mihinkään pääse. Täytyy vain tsempata itsensä sen yli ja onneksi mulla on siihen terveitä, hyviä keinoja.

Aikaisemmin mun keinot ahdistuksen ja stressin purkamiseen olivat kyseenalaiset. Jäin tuleen makaamaan, en saanut (enkä halunnutkaan pelon vuoksi saada) mistään otetta. En jaksanut hoitaa tai selvittää asioita, vaan päinvastoin pahensin niitä kohtelemalla itseäni huonosti. Riitelin ja räyhäsin, join paljon, poltin kuin korsteeni ja pyörittelin asioita päässäni niin paljon, että lopulta ne saattoivat tulla oksennuksen muodossa ulos.

Nyt olen ajattellut alkaa maalaamaan. Ostin akvarellivärit, siveltimet ja maalauspohjia. Tuntuu, ettei tää kirjoittaminen aina ihan riitä itseilmaisuun ja ihan uudenlainen luovuus yrittää päästä valloilleen. Mä oon aina rakastanut värejä ja kauniita asioita, miksi en siis kokeilisi luoda jotain vastaavaa itse? Mulla ei ole ollut ennen oikein aikaa ilmaista itseäni riittävästi, enkä ole välttämättä tuntenut siihen tarvetta. Nyt kun tunnelukot ovat auenneet, tunnen tarvetta ja halua saada sille jo purkautuneelle ahdistukselle konkreettisesti värit ja muodot.
Ja toisaalta haluan muodot ja värit myös niille hyville tunteille ja kokemuksille.

Odotan syksyä ja sen värittämää luontoa. Pitkiä lenkkejä Ellun ja Cosan kanssa. Torkkupeiton alle käpertymistä Ronin ja kissojen kanssa. Näistä saan valtavasti voimaa.

Ihanaa syksyn alkua!

❤:lla Heidi

Kuva kertoo ja tuhat sanaa tarkentaa

Oon kirjottanut neljä uutta postausta ja poistanut kaikki saatuani ne valmiiksi. On taas tapahtunut lyhyen ajan sisällä isoja asioita, vähän hankaluuksia pysyä kaikesta perässä. Vaikka on ollut melkoisen sekava elokuu, oon itestäni tosi ylpeä. Oon pysynyt positiivisena ja yrittänyt olla lannistumatta, vaikka suoraan sanottuna ottaa välillä ihan tosi paljon päähän. Mutta niinhän meitä kaikkia välillä ottaa.
Mä eksyin pitkästä aikaa We heart it- sovelluksen syövereihin ja haluankin jakaa tähän niitä kuvia, jotka mua eniten säväytti pienen selityksen kera.

Mun unelma ois joskus päästä sademetsään! Tai johonkin sellaseen paikkaan, missä tuntis oikeesti olevansa rauhassa ja yksin. Sellaseen paikkaan, mihin tää epävakaa nykymaailma ei yletä. Mä haluaisin nähdä erilaisia paikkoja, lähtee reilaamaan ja seikkailemaan. Kaikki uusi ja tuntematon on alkanut kiehtoa mua ihan eritavalla kuin ennen. Tän maapallon monimuotoisuus ja yllätyksellisyys on jotain niin hienoa, että haluan ehdottomasti nähdä sen kauneudesta edes murto-osa. Se ei ole vielä pitkään aikaan mahdollista, mutta aion toteuttaa tämän haaveen jossain vaiheessa elämää ihan varmasti. Siihen asti mulla on aikaa haaveilla.

Rakkaus on aina ollut mulle tosi tärkeä ja laaja käsite, tunne. Mä koen olevani hyvä rakastamaan. Ainakin toivon niin. Toivon, että osaan näyttää ja osoittaa rakkauteni niin, ettei siitä jää mitään epäselvyyttä. Vaikka selvä on viimeinen adjektiivi, mikä mielestäni rakkautta kuvaa. Rakkaus on hellää, raastavaa, kaunista ja rumaa. Se on kiinni pitämistä ja irti päästämistä. Mä uskon myös siihen, että kun kerran on toista ihmistä aidosti rakastanut, se rakkaus ei koskaan täysin katoa. Se vain muuttaa muotoaan, ottaa etäisyyttä tai kultaa muistot. Rakkaus on huolehtimista, suojelemista, tukemista ja toisen hyväksymistä sellaisena kuin on. Rakkaus antaa luvan olla heikko tai vahva. Naiivia mutta totta: jos ihmiset vain rakastaisivat enemmän, maailma olisi älyttömästi parempi paikka elää. 

Ilman rakkautta ei ole mitään.

Multa kysyttiin viime terapiakäynnillä, miksi mä alunperin aloin tätä blogia kirjoittaa. Oikeat sanat ovat häpeä ja oikeus. Mua hävetti olla häpeissäni sairastumisestani. Mua hävetti olla säälittävä, surullinen sairaslomalainen. Koska ei mun ikinä pitänyt näin pahasti "murtua", eikä tästä pitänyt tulla ikinä näin "isoa juttua". Mutta tulipa kuitenkin ja mulla on ollut sairastamiseen ja blogin kirjoittamaan täysi oikeus. Mä saan tästä itse ihan älyttömästi ja etenkin viime postauksesta sain paljon hyvää palautetta. Erityisesti mieltä lämmitti viime tekstiin tullut kommentti entiseltä tanssioppilaaltani. 

En osannut erikseen vastata kommenttiisi, joten kiitän Sinua tässä. Kiitos ihanasta kommentista ja ennenkaikkea kiitä itseäsi siitä, miten hyvin olet selviytynyt. ❤ 

Tämä on myös iso syy miksi tätä kirjoitan, jos edes yksi ihminen saa tästä apua, voimaa tai tämä avartaa jonkun elämänkatsomusta, olen tehnyt jotain oikein.

Musta on tän kesän aikana tullut vähän hippi. Mä en jaksa arkena enää meikata. Kasvojen pesuun olen yli kuukauden (vai kahden??) verran käyttänyt pelkkää vettä, paitsi silloin kun olen meikannut. Ihoni olen kuorinut kahvinporoilla ja luonnonjugurtilla. Olen alkanut kiinnittää pikkuhiljaa enemmän huomiota ruuan laatuun, sekä pesuaineiden ympäristöystävällisyyteen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut tehdä ruokaa, ja uskokaa tai älkää, mä jopa nautin siitä ja ruoka on myös syötävää. 

Mä huomaan kaipaavani ympärilleni enemmän ja enemmän kauniita asioita. Musiikin pitää soida koko hereilläoloaika. Liikutun asioista enemmän kuin ennen. Olen rauhallisempi, seesteisempi ja kaikinpuolin mukavampi ihminen kuin ennen. Olen löytänyt luovuuteni uudestaan, enkä häpeä osoittaa sitä. 

En olisi vuosi sitten voinut todellakaan uskoa, että mun perus arki ja elämä kaikista vaikeuksista huolimatta olisi näin onnellista.

Tää teksti kolahtaa. Koska juhlittua on tullut tässä kymmenen vuoden aikana paljon. Välillä vääriin syihin ja toisinaan ihan liikaa. Mulla on välillä ollut teinistä asti paha tapa hukuttaa murheet alkoholiin, kirjaimellisesti juoda itseni siihen kuntoon, etten enää muista pahoja asioita. Joskus se onnistui, mutta yleensä se vain pahensi ahdistusta ja pahaa oloa. Teininä olin aina se, joka humaltui ensimmäisenä ja oli yleensä "parhaimmassa" kunnossa. Tietynlaista itsetuhoista käyttäytymistähän lähes joka viikonloppuinen kännien vetäminen on ollut, eikä vahingoiltakaan aina olla vältytty. Kyllä mä edelleen juhlin, mutta nykyään jätän juhlimatta jos olo on huono. Ehkä nyt on tullut vihdoin aika, jolloin Vuorisalon Heidi on oppinut ottamaan nätisti ja aikuismaisesti. Ainakin paremmin kuin ennen!

Tällä kuvalla on mulle muutamakin eri merkitys.

1. Mä olen alkanut kiinnostumaan enemmän politiikasta ja muodostamaan omia mielipiteitäni. Oon kehittänyt omaa mediakriittisyyttäni ja järkyttynyt siitä, miten paljon klikkiotsikot yrittävät ohjailla lukijoita ajattelemaan tietyllä tavalla. Se aika on ohi, jolloin sinisilmäisesti uskoin median olevan yleisesti luotettava, ja kertovan uutiset ottamatta niihin kantaa.

2. Olen ollut kolme viikkoa ilman tupakkaa. Olo on ollut ihan todella paljon parempi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen saanut korvaamatonta vertaistukea Ellulta, jonka kanssa tämän päätöksen teimme. Kotona Ronilta tulee myös ihanaa tsemppiä, on paljon kivempi pussaillakin kun tietää ettei haise tupakalle. 

3. Tupakoimattomuudesta päästäänkin sopivasti puhumaan rahasta. Tai sen puutteesta. Lähes vuoden sairastelu sairaslomineen, sairaspäivärahoineen ja B-lausuntoineen romutti mun muutenkin heikon talouden totaalisesti. Nyt mut pelastetaan viimeisen kerran ja elämäntapamuutos on ajankohtainen, ollut jo pitkään. Mä haluan vihdoin olla taloudellisesti riippumaton muista ihmisistä ja tulla toimeen omilla rahoillani. Olen aina ollut hyvä käyttämään rahaa, mutta en lauseen varsinaisessa merkityksessä. Mä olen tyytyväinen siitä, että luottotiedot on kunnossa, eikä tilanne ole lähellekään toivoton. Ja äärimmäisen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat mua auttaneet hädän hetkellä. Nyt on tämä muija kasvanut vihdoin oikeasti aikuiseksi, mulla on ihan kamala hinku ja tarmo hoitaa asiat kaikilla elämän osa-alueilla kuntoon.

Onnellisuus on kaunista. 

Mun käsitys kauneudesta on muuttunut aikalailla päälaelleen. Mä olin ennen melko pinnallinen ja kateellinenkin ihminen, mikä johtui täysin surkeasta itsetunnostani. Vaikka erilaiset somekanavat ovat täynnä toinen toistaan kauniimpia ihmisiä ja täydellisiä vartaloita, olen ymmärtänyt etteivät ne ole minulta pois. Mä olen kaunis tällaisena kuin olen, myös ilman meikkiä ja muutaman ärsyttävän kesäkilon kanssa. Mulla ei ole yksinkertaisesti enää aikaa tai mielenkiintoa laittaa itseäni niin paljon kuin ennen. Muut asiat ovat menneet tälläytymisen edelle, erityisesti sisäiseen hyvinvointiin ja ihmissuhteisiin panostaminen. 

Mun mielestä kolme kauneinta ihmistä tässä maailmassa ovat paras ystäväni Ellu, poikaystäväni Roni ja pikkusiskoni Elina/Lelsa/Raisto. Se sisäinen ja ulkoinen kauneus mikä heistä paistaa, tekee ainakin mun elämästä helvetisti paljon parempaa. Hienointa tässä kolmikossa on se, että he ovat kaikko taustoiltaan ja luonteiltaan hyvin erilaisia. Siksi on hyvä pitää mielessä, että kauneus voi esiintyä missä muodossa tahansa, eikä se ole niin yksiselittäistä ja pinnallista mitä voisi luulla.

Meidän koti, kissala/kissaluola toisilta nimiltään, ei näytä läheskään kuvan kaltaiselta. Mutta tunnelma on sama. Lämmin, monen tunteen ja tarinan koti. Meidän kodissa parasta on asukkaat: neljä ihanaa kissaa ja me. Meidän kodissa eletään aika pitkälti kissojen säännöillä. Meidän kodissa saa olla huonolla tuulella. Täällä saa näyttää kaikki tunteensa tai olla näyttämätyä niin halutessaan. Meidän kodissa korotetaan ääntä ja pyydetään anteeksi. Täällä puhutaan ja pussataan paljon. Kotona kiitetään, huomioidaan ja annetaan tilaa. 

Tämä on koti, jossa jokaisen perheenjäsenen onni on tärkeää.

Masennus on sairaus josta parannutaan. Se ei ole identiteetti, se ei kerro minusta ihmisenä loppujen lopuksi yhtään mitään. Siihen sairastutaan, sitä aletaan hoitaa ja siitä parannutaan. Monien muiden sairauksien tavoin se voi uusiutua, kuten mun tapauksessa kävi. Sitten se hoidetaan uudelleen kuntoon. Tähän sairauteen ei kuole, jos itse päättää olla kuolematta. 

Kyllä mua mietityttää, mitä jos sairastun masennukseen jossain vaiheessa elämääni uudelleen. Mua mietityttää myös, mitä jos sairastun keuhkoahtaumatautiin. Siksi lopetin tupakoinnin. Myös masennusta voi ennaltaehkäistä, ihan huomaamattaankin. Mun ennaltaehkäisyn keino on elämäntapamuutos. Itsestä huolehtiminen. Hyvien kokemuksien hankkiminen. Tanssiminen, rauhoittuminen ja rakastaminen. Stressileveleiden pitäminen mahdollisimman alhaalla. 

Ei elämää voi ennalta suunnitella tai kontrolloida. Elämänhallinta on se juttu, edes jonkinlainen. Sitä mä kovasti opettelen ja alan olla siinä pikkuhiljaa parempi ja parempi. 

Hyvää viikonloppua, muistakaa ottaa rennosti ✌

❤:lla Heidi