mieli

Oon edelleen terapian tarpeessa. Sitä mieltä ovat niin terapeuttini, työterveyslääkäri ja minä itse. Toivon mukaan tätä mieltä on myös Kela. Jos sattuisi niin paska tuuri että tukihakemus hylättäisiin, jatkaisin kyllä terapiaa silti. Muuta mulla ei sitten oo varaa tehdäkkään, voi tulla vähän synkkä kesä. Mutta ehdottomasti, kyllä mä tarvitsen terapiaa.

Mä oon todella onnekas vaikka sairastuin.  Mulla on loistava tukiverkosto, mun lääkitys osui kerralla nappiin, vaikka masennus pääsi uudelleen valtaan liian pieni aloitusannoksen takia. Tarvitsin lääkityksen noston ajaksi lisää sairaslomalla ja se olikin ratkaiseva tekijä toipumisen kannalta. Mun kohdalla tää sairastaminen on mennyt nappiin, mä olen reagoinut hoitoon tosi hyvin.

Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri, meitä on niin menee junaan. Mikä toimii toisella, voi toisen tilaa pahentaa. Mulle olis voinu puhjeta mun lääkityksestä mania, mutta onneksi se vaikutti (ja vaikuttaa) mun vointiin toivotulla tavalla. Mä en tarvinnut osastohoitoa, en yrittänyt itsemurhaa tai joutunut tarkkailuun. Rahahuolistakin pääsin yli läheisten tuella, luottotiedot säily "helposti". Suomessa on kuitenkin paljon ihmisiä, mielenterveyspotilaita,  ketkä ovat niin huonokuntoisia etteivät välttämättä koskaan pääse siihen "normaaliin" elämään mukaan. Heitä tulee hoitaa ja heille täytyy löytää paikka tässä yhteiskunnassa.  Paljon on myös ihmisiä, jotka eivät halua hoidon piiriin erilaisista syistä. Jokaisella on oma tarinansa, johon voi itse vaikuttaa enemmän tai vähemmän.

Ihmismieli on ihan älyttömän mielenkiintoinen. Mä oon tosi onnellinen, että oon päässyt ihanaan työhön. Mulla on todella valoisat odotuksen töiden saralta. Mulle on kasvanut terve kunnianhimo ja se tuntuu hyvältä. Kunnianhimoa paljon tärkeämpänä asiana pidän empaattisuuteni ja auttamisenhaluni kasvua. En pidä itseäni tai hoitajia ylipäätään minään Äiti Teresoina, mutta on hienoa nähdä aito välittäminen sekä itsessä, että kollegoissa.

Oon todella kiinnostunut myös omasta mielenterveydestäni. Se on merkki siitä, että rakastan itseäni ja haluan voida hyvin. Sen voimakkuus on taas merkki siitä, että tarvitsen vielä vähintään vuoden terapiaa, todennäköisesti enemmänkin. Välillä mua melkein hävettää olla näin etuoikeutettu. Mutta toisaalta, mä vaan satuin romahtaan oikeeseen aikaan oikeessa paikassa, ja vielä oikeiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä mulla on tavallaan tavallaan eloon jäämisen syndrooma, mitä mä aion lohduttaa mun mielestä aika hyvällä tavalla: oppimalla tästä ja auttamalla muita.

Ja kai mä haluan kans sanoa, että jos voisin sanoa jotain 20-vuotiaalle itselleni, käskisin laittaa kaikki tekotukkaan ja tupakkaan menneet massit säästöön psykoterapiaa varten. Haluun sanoo, että on mun mielestä tärkeetä nähdä vaivaa sairaan mielen hoitamiseen ja tervettä mieltä on yhtä tärkeetä huoltaa ja ylläpitää. Kuka tahansa voi sairastua, tuhannesta eri syystä.

On vähän hukassa tän tekstin punainen lanka. Ehkä tää kuvaa aika hyvin mun tän hetken elämäntilannettakin: katotaan mitä tästä tulee. Voi olla että mä saan ensi maanantaina reumadiagnoosin, ehkä jonkun tosi hyvän uutisen. Mä oon itse asiassa tosi vastaanottavaisella fiiliksellä tällä hetkellä. Oon aina tykännyt AA-liikkeen paljon käyttämästä Tyyneysrukouksesta. Jos vain tämän muistaisi vastoinkäymisten kohdatessa, voisi tästä elämästä ehkä selvittää hivenen kivuttomammin.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

❤:lla Heidi

divide and conquer

Perjantai 2.3
Hillitty kaaos.
Mulle se merkitsee samaa kuin olla elossa. Silloin mä oon parhaimmillani, se on mun mukavuusalue. Oma onnellinen kupla. Positiivinen asia.

Se on myös äärimmäisen kuluttavaa ja toisinaan se polttaa mut loppuun. Tämä tapa elää sairastuttaa mut, aiheuttaa mulle masennustiloja. Mä kestän tosi paljon, enkä anna itselleni aikaa olla ajattelematta. Mä uskon ansaitsevani loppuunpalamisen ja masennuksen. Ja kun mistään ei puhu, mikään ei oikeastaan olekaan huonosti. Mulla on aina ollut kiire elää, nähdä ja kokea. Kamala kiire juosta, jottei möröt saa mua kiinni. Mörkö on se tunteiden kaaos, mikä pitää sisällään paljon pelkoa, häpeää ja vihaa. Mörköjä on erikokoisia ja näköisiä, ja ne yhdessä muodostavat mörkökerhon. Kerhon ulkopuolistakin elämää on, mutta jäsenyys on iso osa elämää. Ja mä haluan sanoa tästä kerhosta itseni irti, se vie liikaa aikaa muulta elämältä.

Välillä on ihanaa olla vain itsensä kanssa. Mulla on kolme peräkkäistä vapaapäivää ja tänään on niistä toinen. Mulla on ollut puolitoista päivää aikaa keskittyä vain omiin juttuihin. Laskujen maksaminenkin tuntuu mukavalta, kun sen voi tehdä kahvikuppi kädessä (mistä kaikesta oonkaan jääny paitsi kaikkina 24 kahvittomana vuotena?!!) ihan rauhassa paneutuen. Oon sisutanut kotiin kevättä ja tehnyt kevätsiivouksen. Vaatekasaa ei olla Ronin kanssa vieläkään voitettu, mutta ei kaikessa voi onnistua.
Pitkästä aikaa on aikaa jäsennellä ajatuksiaan. Kasata kaaosta kokoon.

Mä oon oppinut tunnistamaan, mitä mä tarvitsen voidakseni hyvin. Oon tutustunut itseeni ihan uudella tavalla, ja sen myötä alkanut rakastaa ja arvostaa itseäni. Mä en ole niin vaikea ja vaativa mitä oon aina ajatellut olevani, loppupeleissä ainakin mun onnellisuus on kiinni melko yksinkertaisista asioista.

Tiistai 6.3
Mulla oli ahdistavimmat kolme päivää pitkään aikaan. Selasin perjantaina kanta.fi:tä, koska tarkistin onko musta pyydetyt verikokeet paastokokeita. Klikkasin huvikseni auki noin kuukausi sitten otetun pään natiivikuvan lausunnon ja näin siinä vain lauseen "oikealla mastoidealokerostossa hieman varjostumaa". Hyi vittu. Varjostuma röntgenkuvassa tarkoittaa kasvainta, ja kasvain tarkoittaa syöpää. Syöpä tarkoittaa kuolemaa, enkä mä halua kuolla.

Enkä kuolekaan. Varjostuma oli luojan kiitos takaraivon limakalvojen paksuuntuma. Sairaanhoitaja katto mua silmiin ja sanoi "sun päässä ei ole kasvainta". Eikä vissiin mitään muutakaan, hehheh.

Mutta jumalauta mua pelotti kolme päivää, koska tottakai mä imin googlesta ja päästäni kaikki kauhukuvat ja maalasin seinille itse saatanat sarvineen päivineen. Kyllä oli kamalat kolme päivää. Liioittelematta kävin kolmessa päivässä pikakelauksella koko mun elämän läpi. Vedin heti perjantaina rehelliset kännit, mutta pysyin yllättävän tyynenä. Menin töihin sunnuntaina ja maanantaina töihin, vaikka en saanut syötyä tai nukuttua. En pue itselleni marttyyrin viittaa päälle, enkä sano että kännien veto tai töihin meno siinä ahdistuksessa olisivat olleet millään lailla järkeviä ratkaisuja, mutta rämmin nuo päivät yllättävän hyvin.

Hillitsin kaaoksen.
Se on mulle tuttua. Mä olen hyvä ja kantavakin jäsen mörkökerhossa. Mä tiedän säännöt ja pelaan niiden mukana. Mä en oo kuitenkaan puheenjohtaja tai presidentti, vaan nipin napin hallituksen jäsen. 

Mutta en mä loppuelämääni aio hillitä. Jos mun elämä kerran on tämmöstä kaaosta, mun täytyy opetella ottamaan siitä kaikki irti. Ehkä mun kaaoksen ei kuulu olla hillitty, se aiheuttaa mulle masennusta. Mä en usko että edes haluan muuttaa itsessäni sitä puolta, joka mussa on herännyt tosi vahvana viimeisen vuoden aikana. Mun täytyy opetella hyödyntämään sitä puolta itsessäni: haluan hallita mun kaaosta.

❤:lla Heidi