Nykyään on niin helppo olla onnellinen. Vuosi sitten mä olin ihan sumussa. Olin juuri eronnut kuuden vuoden suhteesta, viikko eron jälkeen mä asuin jo yksin, ensimmäisen kerran pariin vuoteen. Haahuilin tyhjässä kodissa kissojen ihmetellessä vieressä hiljaisuutta ja muuttunutta kissaäitiä. Päivät kävin töissä, illat olin Ellun kanssa tai yksin kotona. Viikonloput ja vapaapäivät juhlin ja sosialisoiduin, tyhjä maha ja pää oli helppo juoda täyteen. Olin omituisessa ihmissuhteessa, jossa tapahtui lyhyen ajan sisällä paljon hyviä ja huonoja asioita. Vietin ensimmäistä kertaa elämässäni sinkkuaikaa, ihmissuhdedraamoilta ei voinut välttyä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että oikein etsimällä etsin vahingollisia ja järjettömiäkin suhteita elämääni. Sellaisia, joista ei vain olisi voinut koskaan tulla mitään.
Tein tyhmiä ratkaisuja, vaihdoin työpaikkaa rauhoittumisen sijaan ja olin aina rahavaikeuksissa. Join parhaimmillani 2 litraa !!! energiajuomaa päivässä, jos söin, söin vain 100-500 kalorin verran. Tupakkaa ja alkoholia kului ihan liikaa. En jaksanut siivota, olin jatkuvasti väsynyt ja aamulla herätessäni toivoin vain päivän olevan äkkiä ohi, jotta pääsen takaisin nukkumaan. En pitänyt yhteyttä kuin harvoihin ihmisiin. Alkuun jaksoin soimata itseäni siitä, mutta sitten sekin oli jo ihan sama. Välillä laitoin muodon vuoksi ystävilleni viestiä, että kaikki on loppupeleissä ihan hyvin ja on vaan ollut töissä rankkaa. Todellisuudessa olin niin masentunut, ettei mikään jaksanut liikuttaa, eikä sitä kuuluisaa hopeareunusta ollut mulle olemassakaan. Mun itsetunto ja tieto siitä kuka olen murskaantuivat ja olin ihan ulapalla.
Tosiaan: nykyään on niin helppo olla onnellinen. Mä oon alkanut rakastamaan itseäni ja elän jonkinlaista kuherruskuukautta elämän kanssa, vaikkakin se kuulostaa aika hörhöilyltä. Mä oon oppinut tuntemaan itseäni paljon paremmin, alan pikkuhiljaa ymmärtää mitä elämältäni haluan. Mun ympärillä on juuri ne ihmiset, jotka siihen kuuluu ja ne ihmissuhteet perustuvat luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen. Mun ei tarvii enää olla sydän syrjällään huolesta, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan musta. Olen oppinut luottamaan siihen, että vaikka en olisikaan päivittäin tai edes viikottain yhteydessä sukulaisiini ja ystäviini, he pysyvät matkassa silti. Tää kesä ja sairasloma on antanut mulle aikaa opetella luottamaan ihmisiin ja itseeni.
Perusasiat alkaa olla kohdallaan:
mä syön normaalisti, nukun hyvin, jaksan siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa asioita. Oon alkanut nauttia luonnosta enemmän ja kiinnitän asioissa ensin huomiota kauneuteen ja hyvyyteen, ja jätän rumat ja pahat asiat tietoisesti huomaamatta, ellei niitä ei ole oleellista tarkastella. Mulla on aivan hirveä hinku ja motivaatio palata työelämään, kääntää uusi sivu myös sillä saralla. Haluan työn, jossa voin ennenkaikkea kehittää itseäni. En näe itseäni terveyskeskuksessa tai "perus"sairaalaympäristössä, vaan sellaisessa paikassa, jossa voin työskennellä omalla persoonallani ja oppia jatkuvasti lisää. Mikä se paikka on, sitä en vielä tiedä. Mutta tiedän sen, että aion luottaa tulevassa työnhaussa omaan arvostelukykyyni täysin.
Nautin kun saan tehdä rakastamalleni ihmiselle eväsleivät töihin ja arvostan eri tavalla saadessani vastahuomioksi niskahierontaa. Nautin katsella hänen silmiensä paloa, kun hän selittää haluamistaan veneistä tai kertoo nauraen teini-iän kohelluksista. Siirappista mutta totta, olen maailman onnekkain nainen kun saan jakaa elämäni ihmisen kanssa, joka pelkällä olemassa olollaan tekee yhdessä elämisestä niin kaunista ja helppoa.
Nyt vasta ymmärrän kunnolla, että onnellisuus on lähtöisin ainoastaan omasta itsestä. Omasta asenteesta ja suhtautumisesta pieniin hyviin hetkiin arjen keskellä, sekä myös elämässä tapahtuviin vastoinkäymisiin. Oon löytänyt elämääni ihan uudenlaista positiivisuutta, enkä koskaan enää häpeä myöntää saaneeni siihen apua. Sairausloma, lääkitys, terapia ja sen kautta kipuilemalla saadut oivallukset ovat kaikessa raskaudessaankin olleet ehdottomasti tämän arvoisia.
Tiedän, että tämä kuherruskuukausi loppuu jossakin vaiheessa. Mutta enää se ei pelota. Se pohja, minkä mä olen saanut rakennettua, ei enää murru niin helposti kuin ennen. Tää elämänhalu on juurtunut muhun jo niin syvälle. Ja mä jatkan sen kasvattamista pitkän elämäni loppuun asti.
❤:lla Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti