Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Huomenna on keskiviikko. Mä palaan huomenna töihin. Tasan neljä kuukautta sitten keskiviikkopäivänä olin juuri lopettanut diabetestarvikejakelun aamuvastaanoton ja sen jälkeen itkin huoneessani melkein kaksi tuntia lohdutonta itkua purren omaa nyrkkiäni, etten olisi alkanut huutaa.

Mua ei ahdista töihin paluu enää. Uskon ja ymmärränkin sen, että pitkä sairaslomani on varmasti herättänyt ihmetystä työyhteisössä. Osa varmaan tietää pitkän poissaoloni syyn, löytyväthän kaikki blogikirjoitukseni facebook seinältäni, eikä se ainakaan toivottavasti jätä mitään arvailujen varaan. Ja mua ei enää hävetä, mä oon nyt oppinut laittamaan itseni ja oman terveyteni AINA etusijalle, minä olen itseni ainut ihminen jonka kanssa saan 100% varmasti elää elämäni loppuun saakka. En kaipaa sääliä tai erikoiskohtelua, haluan vain tehdä työni rauhassa ja yhtä hyvin kuin ennen.

Tein eilen Beckin masennustestin pitkästä aikaa. Olen tehnyt testin ensimmäisen kerran ehkä 15-vuotiaana ja siitä lähtien melkein joka vuosi jossakin yhteydessä. Koskaan en ole saanut siitä testistä alle 23 pistettä. Noin vuosi sitten sain pisteitä 43 ja sen jälkeen yleislääkäri ja psykiatri kirjoittivat diagnoosiksi vaikean masennuksen somaattisella oireyhtymällä.
Nyt sain testistä kuusi pistettä.
Ei masennusta. Mä olen työkykyinen.
Olen enää syyskuun aikuispsykiatrian yleispsykiatrian poliklinikan potilas, minkä jälkeen hoitoni jatkuu omalla terveysasemallani. Mä oon niin helpottunut!

Samalla mä oon jotenkin ollut tässä kesän aikana aika varautunut ja tuntosarvet herkillä. Mä oon huomannut muutamista ihmisistä ihan täysin uusia puolia, sellaisia, jotka ei oo mua ollenkaan miellyttänyt. Mua on loukattu ja mua kohtaan on käyttäydytty väärin ja huonosti. Ja koska mä en enää sitä siedä ollenkaan, olen antanut samalla mitalla takaisin. Se taas on luonnollisesti aiheuttanut riitoja.

Olen yrittänyt ihan tosissaan olla ristiriitatilanteissa se aikuisempi ja fiksumpi osapuoli, mutta sovintoyritykseni ovat kaikuneet kuuroille korville. Mä oon niin kyllästynyt draamaan ja kaikenmaailman säätämiseen ja tappeluun, enkä enää aio korvaani lotkauttaa niihin suuntiin. Mulla on uudet säännöt omassa elämässäni. Ne ihmiset, jotka eivät kohtele mua niinkuin ansaitsen tulla kohdelluksi, eivät ole mulle enää olemassa. Se on raakaa ja useimmiten lopullista, mutta mä toimin omien arvojeni ja oman moraalini mukaan.

Ensimmäistä kertaa koskaan musta tuntuu, että mulla on täysi kontrolli elämästäni. Sen takia, koska mä olen luopunut täysin ajatuksesta, että elämää voi jotenkin ohjata ja kontrolloida. Omasta mielestäni elämä on vain sarja erilaisia tapahtumia, joita voi tiettyyn pisteeseen asti itse yrittää ohjailla mieluisaan suuntaan, paremmalla tai huonommalla menestykselöä. Kaiken pointti on omasta mielestäni se, miten niihin asioihin suhtautuu ja kuinka paljon itse tietoisesti päättää niistä oppia tai olla oppimatta.

Vuosi sitten mun elämä oli täys kaaos. Koko elämä oli täysin sirpaleina ja ylösalaisin, enkä mä tiennyt yhtään mitä tehdä. Kunnes melkein päivälleen tasan vuosi sitten mä löysin hetkellisesti mun elämään tarkoituksen, musta olis voinut tulla äiti. Yhtäkkiä mä olin kaikista maailman ehkäisyistä ja jälkiehkäisyistä huolimatta raskaana miehelle, kenet olin nähnyt kaksi kertaa. Se haalea toinen viiva oli mun viimeinen epätoivoinen oljenkorsi pysyä tässä elämässä mukana, vihdoin mulla oli joku tarkoitus ja päämäärä. Mä ehdin tutustua tulevan lapseni isän perheeseen. Tulevan lapseni veljeen, mummuun, pappaan, täteihin, setään ja serkkuihin. Me käytiin neuvolassa, varattiin ultraan aika. Me mietittiin tulevaisuutta, mietin, missä haluan lapsen synnyttää. Olimme lapsen isän kanssa aika varmoja siitä, että hän olisi tyttö. Vaikka en tuntenut tulevan lapseni isää, välitin hänestä ja meidän tulevasta pienestä perheestä, johon olisi pitänyt kuulua keväästä 2017 alkaen vastasyntynyt tyttö ja alle kouluikäinen poika.

Sitten se vietiin multa pois. Aloin vuotaa verta. Ultraäänikuvaus varmisti keskeytyneen keskenmenon. Mä en ollut enää äiti, eikä mun lapsi syntyisi 21.4. Mä en ollu enää äiti, mä en ollu enää yhtään mitään. Tieto keskenmenosta levisi ihmiselle, jolta sen olisin eniten halunnut salata. Kielloistani huolimatta mun luottamus petettiin ja yksityisyyttäni ei kunnioitettu. Menetin keskenmenoni jälkeen lähes kaikki sukulaiseni, sekä ne ihmiset, keiden olin hetken aikaa ajatellut tulevana keväänä olevan perheeni.

En ole kertonut tästä asiasta kovinkaan monelle, sillä se ja monet muut asiat ovat olleet vaikeita käsittää itsekään. Nyt vuoden jälkeen haluan asiasta puhua ja olen helpottunut, että asiat ovat juuri näin. Mä olen päässyt niistä yli. Mä olen selviytynyt. Ja ennen kaikkea, mä olen jumalauta hengissä!

Tällä hetkellä istun sohvalla ja kyyneleet valuu väkisin silmistä. Mä itken onnesta. Roni pelaa boxereissaan koneella ja syö hapankorppua. Hannibalilla on jokailtainen hepulikohtaus meneillään. Tarmo mulkoilee mua, koska paha kissaäiti kehtasi antaa tänään matolääkkeen. Mussutan tässä samalla nikotiinipurkkaa, olenhan ollut jo 8 kokonaista päivää ilman ainuttakaan tupakkaa.

Elossa oleminen ja eläminen voi tarkoittaa niin montaa asiaa, niillä on niin monta merkitystä ja iso ero. Vähän sama kuin kuulemisella ja kuuntelemisella. Tai katsomisella tai näkemisellä. Mä synnyin vähän reilu 24 vuotta sitten. Reilu 23 vuotta olin elossa. Nyt, vähän yli 24-vuotiaana mä olen alkanut elää.
Just tänään on mun loppuelämäni ensimmäinen päivä.

❤:lla Heidi

Annoin mulle onnen

Tänään on elokuun ensimmäinen päivä. Viimeinen kesäkuukausi alkaa, ja seuraavan kuun nimessä se karu totuus jo sanotaankin. Mutta kesää on kuitenkin vielä 1/3 jäljellä, kyllähän se tosi lohdulliselta kuulostaa! Elokuun alkaessa tulee väkisinkin mieleen, miten erilailla asiat olivat tasan vuosi sitten.

Nykyään on niin helppo olla onnellinen. Vuosi sitten mä olin ihan sumussa. Olin juuri eronnut kuuden vuoden suhteesta, viikko eron jälkeen mä asuin jo yksin, ensimmäisen kerran pariin vuoteen. Haahuilin tyhjässä kodissa kissojen ihmetellessä vieressä hiljaisuutta ja muuttunutta kissaäitiä. Päivät kävin töissä, illat olin Ellun kanssa tai yksin kotona. Viikonloput ja vapaapäivät juhlin ja sosialisoiduin, tyhjä maha ja pää oli helppo juoda täyteen. Olin omituisessa ihmissuhteessa, jossa tapahtui lyhyen ajan sisällä paljon hyviä ja huonoja asioita. Vietin ensimmäistä kertaa elämässäni sinkkuaikaa, ihmissuhdedraamoilta ei voinut välttyä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että oikein etsimällä etsin vahingollisia ja järjettömiäkin suhteita elämääni. Sellaisia, joista ei vain olisi voinut koskaan tulla mitään.

Tein tyhmiä ratkaisuja, vaihdoin työpaikkaa rauhoittumisen sijaan ja olin aina rahavaikeuksissa. Join parhaimmillani 2 litraa !!! energiajuomaa päivässä, jos söin, söin vain 100-500 kalorin verran. Tupakkaa ja alkoholia kului ihan liikaa. En jaksanut siivota, olin jatkuvasti väsynyt ja aamulla herätessäni toivoin vain päivän olevan äkkiä ohi, jotta pääsen takaisin nukkumaan. En pitänyt yhteyttä kuin harvoihin ihmisiin. Alkuun jaksoin soimata itseäni siitä, mutta sitten sekin oli jo ihan sama. Välillä laitoin muodon vuoksi ystävilleni viestiä, että kaikki on loppupeleissä ihan hyvin ja on vaan ollut töissä rankkaa. Todellisuudessa olin niin masentunut, ettei mikään jaksanut liikuttaa, eikä sitä kuuluisaa hopeareunusta ollut mulle olemassakaan. Mun itsetunto ja tieto siitä kuka olen murskaantuivat ja olin ihan ulapalla.

Tosiaan: nykyään on niin helppo olla onnellinen. Mä oon alkanut rakastamaan itseäni ja elän jonkinlaista kuherruskuukautta elämän kanssa, vaikkakin se kuulostaa aika hörhöilyltä. Mä oon oppinut tuntemaan itseäni paljon paremmin, alan pikkuhiljaa ymmärtää mitä elämältäni haluan. Mun ympärillä on juuri ne ihmiset, jotka siihen kuuluu ja ne ihmissuhteet perustuvat luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen. Mun ei tarvii enää olla sydän syrjällään huolesta, eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan musta. Olen oppinut luottamaan siihen, että vaikka en olisikaan päivittäin tai edes viikottain yhteydessä sukulaisiini ja ystäviini, he pysyvät matkassa silti. Tää kesä ja sairasloma on antanut mulle aikaa opetella luottamaan ihmisiin ja itseeni.

Perusasiat alkaa olla kohdallaan:
mä syön normaalisti, nukun hyvin, jaksan siivota, tehdä ruokaa ja hoitaa asioita. Oon alkanut nauttia luonnosta enemmän ja kiinnitän asioissa ensin huomiota kauneuteen ja hyvyyteen, ja jätän rumat ja pahat asiat tietoisesti huomaamatta, ellei niitä ei ole oleellista tarkastella. Mulla on aivan hirveä hinku ja motivaatio palata työelämään, kääntää uusi sivu myös sillä saralla. Haluan työn, jossa voin ennenkaikkea kehittää itseäni. En näe itseäni terveyskeskuksessa tai "perus"sairaalaympäristössä, vaan sellaisessa paikassa, jossa voin työskennellä omalla persoonallani ja oppia jatkuvasti lisää. Mikä se paikka on, sitä en vielä tiedä. Mutta tiedän sen, että aion luottaa tulevassa työnhaussa omaan arvostelukykyyni täysin.

Nautin kun saan tehdä rakastamalleni ihmiselle eväsleivät töihin ja arvostan eri tavalla saadessani vastahuomioksi niskahierontaa. Nautin katsella hänen silmiensä paloa, kun hän selittää haluamistaan veneistä tai kertoo nauraen teini-iän kohelluksista. Siirappista mutta totta, olen maailman onnekkain nainen kun saan jakaa elämäni ihmisen kanssa, joka pelkällä olemassa olollaan tekee yhdessä elämisestä niin kaunista ja helppoa.

Nyt vasta ymmärrän kunnolla, että onnellisuus on lähtöisin ainoastaan omasta itsestä. Omasta asenteesta ja suhtautumisesta pieniin hyviin hetkiin arjen keskellä, sekä myös elämässä tapahtuviin vastoinkäymisiin. Oon löytänyt elämääni ihan uudenlaista positiivisuutta, enkä koskaan enää häpeä myöntää saaneeni siihen apua. Sairausloma, lääkitys, terapia ja sen kautta kipuilemalla saadut oivallukset ovat kaikessa raskaudessaankin olleet ehdottomasti tämän arvoisia.

Tiedän, että tämä kuherruskuukausi loppuu jossakin vaiheessa. Mutta enää se ei pelota. Se pohja, minkä mä olen saanut rakennettua, ei enää murru niin helposti kuin ennen. Tää elämänhalu on juurtunut muhun jo niin syvälle. Ja mä jatkan sen kasvattamista pitkän elämäni loppuun asti.

❤:lla Heidi