Valitusvirsi(kokoelma)

Viime viikolla oli kauan jännittämäni lääkäriaika. Kerroin arjesta, terapiasta ja yleisestä mielialastani suoraan ja rehellisesti. Lääkäri jatkoi sairaslomaani 15.8 asti. Toisaalta osasin odottaa sitä ja esiin nousivat helpotus, syyllisyys, pettymys ja pelko. Toisaalta olen tosi pettynyt itseeni: olisin toivonut "terveen papereita", toivoisin niin kovin, että asiat olisivat mallillaan ja pystyisin elämään tasapainoista ja normaalia arkea. Haluaisin käydä töissä ja olla huolehtimatta kaiken maailman Kela-kaavakkeista. Haluaisin käyttää ja kehittää ammattitaitoani, hoitaa ihmisiä. Haluaisin sanoa ihmisille, että tänään oli rankka päivä töissä, sen sijaan että itken itsesäälissä ryveten, miten tuntuu siltä, että 80% elämästäni on ollut täynnä rankkoja kokemuksia, vitutusta ja draamaa.

Nyt kun terapia on alkanut mennä pintaa syvemmälle, mieleen tulee väkisinkin päivittäin kysymys "Loppuuko tämä paska koskaan?" Mieleen muistuu niin monia asioita, ihmisiä, tunteita ja tapahtumia monien vuosien takaa, mitkä olen silloin tietoisesti tai vähemmän tietoisesti siirtänyt "käsittelen nämä asiat kun peruskoulu/lukio/ammattikorkeakoulu on ohitse"- muistojen kirjaston kauimmaiseen nurkkaan. Ja nyt taas muistan, miksi olen ne asiat sysännyt syrjään. Ne ovat saaneet muhia ja paisua siellä virtahevon kokoisiksi ja nyt mun täytyy kyetä käsittelemään niitä ja oppia elämään niiden kanssa. Tiedän, että ajan myötä ne pienenevät ja kulkevat mukana näkymättöminä ja sumeina, mutta eroon niistä ei koskaan pääse.

Ja mä pelkään vaan kokoajan seuraavaa pommia, epäilen kaikkea ja kaikkia vähän varmuuden vuoksi, tarkkailen, tutkin ja havainnoin. Musta on tullut ihan hirveän herkkä, ylitulkitsen ja kehittelen mielessäni kuvan pahimmasta mahdollisesta lopputuloksesta ja kehitän itselleni jo suunnitelmia kaiken varalle. Yritän olla antamatta hölmöjen ylitulkintojen vaikuttaa elämääni ja yleensä onnistunkin siinä hyvin. Ylilyöntejäkin tosin tulee ja niistä on aina kauhea morkkis. Se on jonkinlainen typerä itsesuojelumekanismi, josta ei loppupeleissä ole mitään muuta kuin haittaa. Tiedän, että jos minua aletaan lyömään tietyillä aseilla, mun sisu ja vahvuus ei siinä kohtaa riitä. Sen jälkeen kysyn itseltäni, miksi minulla tulee edes mieleen, että läheiseni haluaisivat minua satuttaa ja tehdä minulle pahaa? Koen hirveää syyllisyyttä ja häpeää, koska tiedän luottamuspulan loukkaavan kaikkia läheisiäni, eiväthän he ole tehneet mitään sen aiheuttamiseksi.
Kyllä välillä ottaa oma ajatusmaailma niin paljon päähän.

Olen alkanut nähdä tavallista enemmän painajaisia, niin todentuntuisia, että kyllästyttää herätä lähes joka aamu hikisenä huonolla mielellä. Niissä unissa toistuu kuolema (joko läheisen tai oma), pakeneminen, hylkääminen ja väkivalta. Tosi useasti myös pyörryn tai menetän tajuntani unessani, tai on just semmonen pyörryttävä ja heikko olo. Oon myös tosi useasti rampa tai mykkä, huomattavan ylipainoinen ja usein mies. Ja kissojani pelastan harvase yö: milloin tippumasta ikkunalaudalta, milloin heikoilta jäiltä, tulipalosta, you name it. Elän myös monia ikäviä hetkiä menneisyydestä uudelleen, enkä pysty kontrolloimaan unta, vaikka sen uneksi tunnistaisinkin. Ennen mun hyvät unet oli huomattavasti tapahtumarikkaampia ja elävämmän tuntuisia kuin painajaiset, mutta nyt nämä painajaiset alkaa käydä sen verran ahdistaviksi, ettei ole enää yhtä kiva mennä nukkumaan. Olen myös alkanut heräillä öisin enemmän, enkä välttämättä saa hetkeen unta. Aina herään painajaiseen (tai no en ihan aina, toisinaan myös Bumba herättää yöllisellä rakkaudenkaipuullaan).
On toi unisiepparikin kyllä ihan hyödytön kapistus.

Mä huomaan muutoksen itsessäni ja tuntuu, että olen nyt tullut siihen vaiheeseen, missä tehdään valintoja. Oon ollut parin viikon aikana huomattavasti ahdistuneempi ja ärtyneempi kuin aikaisemmin, huonoja hetkiä on tullut enemmän ja olen itkenyt, vaikka en sitä ole taas hetkeen tehnyt. Raha-asiat painavat päälle, ei tämä sairastaminen määräaikaisella työsopimuksella kovin mukavaa ole. Rahat on aina loppu ja ahdistaa joutua lainaamaan. Painajaiset häiritsevät yöunia ja olen sen vuoksi huonotuulisempi ja väsyneempi (väsymys voi toisaalta johtua siitä, että olen vähentänyt paljon energiajuomien juomista :D). Ja tämä KELA:n hakemusten kanssa säätäminen, niiden kanssa saa kyllä taas ihan uudet stressilevelit nousemaan. Välillä turhauttaa, vihastuttaa ja ottaa päähän niin paljon, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, heittää kännykkä Aurajokeen ja muuttaa Nepalin vuorille kenenkään tietämättä. Joskus tekisin mitä vaan, että voisin olla joku muu, tai että voisin elokuun 15. päivä painua talviunille ja herätä toukokuun 2018 lopulla. Mua ärsyttää tää itsesäälissä kieriskeleminen ja angstaaminen, mutta sille ei vain vielä toistaiseksi voi mitään. Mutta ei tämän helppoa kuulu ollakaan. Tätä se sairastaminen on ja tämän vuoksi sairaslomani jatkuu.

Olen siinä pisteessä, jossa tiedän miten toimia, mutta en ole varma pystynkö siihen. En ole varma uskallanko. Tiedän esimerkiksi, että haluan ottaa etäisyyttä ihmisiin, joiden todellisia, vilpittömiä motiiveja suhteeseemme epäilen. Mutta onhan se helpommin sanottu kun tehty, osa niistä ihmisistä on minulle ihan mielettömän rakkaita.
Se on niin helvetin vaikeaa tehdä valinta:
- jatkanko suhdetta entiseen malliin niin, että epätietoisuus ja jatkuva epäily ovat kokoajan läsnä
vai
- viilennänkö välit tietoisesti, jolloin pitkän aikavälin kuluessa lakkaan vähitellen stressaamasta ja ahdistumasta tästä ihmisestä, mutta samalla myös menetän tämän ihmisen myös hyvine puolineen ja muistoineen. En jaksaisi ja haluaisi tehdä näitä valintoja ja olen niiden tekemistä vältellyt ja siirtänyt eteenpäin vuosikaudet. Enää en voi, vaan nyt täytyy rämpiä eteenpäin ja kohdata se kaikki, minkä on taakseen jättänyt. Eihän tästä muuten mitään tule.

Ehkä mä saankin olla huonolla tuulella ja surullinen, se kuuluu elämään. Olisinhan mä aika kova sosiopaatti jos tämä olisi helppoa eikä tuntuisi miltään. Mutta sen mä myönnän, että kyllä mua pelottaa tulevaisuus aivan helvetin paljon. Mä pelkään tekeväni vääriä ratkaisuja, pelkään etten uskalla tehdä päätöksiä ollenkaan. Mä pelkään että jään yksin, vaikka tiedän etten jääkään. Pelkään, että mua ei rakasteta ja silti välillä toivoisin, ettei kukaan välittäisi kenestäkään. Osa ajatuksista on täysin epäloogisia ja osittain pelkoni ovat turhia, mutta toisinaan sitä järjen ääntä on niin vaikea kuunnella.

Taidan nimetä otsikon "Valitusvirreksi", sillä aika valittamispainotteinen tämä postaus on. Mutta kyllä maailmaan valittamisen aiheita mahtuu, ei aina tarvitse jaksaa olla vahva ja positiivinen. Ei kenenkään.

Ja jos sä oot niin ku mä Tuntuu et pyörit ympyrää Nii tiedät et peiton alla on vaa välil vaikee löytää itseään Oon mä selvinny ennenki hei Mut nyt se ei taitu Aina pitäs olla vahva Aina pitäs olla voimakas Saanko luovuttaa jos kahvi loppuu Nousta vasta huomenna Ja olla viisas Ihan vitun loistava Ne sanoo että kaikkeen tottuu Mut tsiigaa tätä hintalappuu Vahva ja voimakas Ihan vitun loistava
Elias Gould - Loistava

❤:lla Heidi

Avautumisraita

Viime lauantaina matkustin Raaheen veljeni ylioppilasjuhliin. Juhlat olivat ihanat, oli mahtavaa nähdä sukulaisia ja veljeni ylioppilaslakki päässä älyttömän hyvä todistus kädessä. Samalla iski ikäkriisi, varsinkin kun veljeni opettaja erehtyi luulemaan minua veljeni äidiksi... Se nauratti ja ärsytti, mutta samalla hokasin, että enhän minä enää mikään teini olekaan (joskaan en myöskään 19-vuotiaan äiti!)
Olen aikuistunut, mutta ajatusmaailmaani kuuluu yllättävän paljon samoja yhtäläisyyksiä kuin teininä.

Kukaan ei ymmärrä mua, ketään ei kiinnosta vaikka kuolisin. Teininä oli paha olla, etsittiin itseä ja kipuiltiin. Vedettiin ekat kännit ja humalassa itkettiin maailman pahuutta, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Osalla "angstivaihe" meni ohi viimeistään parissa vuodessa, osalla ei. Suurimmasta osasta teineistä kasvoi tasapainoisia, iloisia aikuisia, joillekin paha olo jäi päälle, mutta siitä ehkä vaiettiin: koska kukapa nyt haluaisi ikuisen angstiteinin leiman otsaansa.

Masennuksen ja "normaalin", ohimenevän melankolisuuden raja on omasta mielestäni hyvin häilyvä. On vaikea erottaa, onko pahan olon taustalla juuri aloitetut e-pillerit, menkat, perheongelmat, stressi vai varhaislapsuudessa koetut traumat. Itse olen aina ajatellut olevani vain tavallista herkempi, tai nainen jonka päätä hormonitoiminnan muutokset sekoittavat vain tavallista enemmän. Toki olen lapsesta asti tajunnut, että olen joutunut kokemaan paljon vääryyttä läheisiltäkin ihmisiltä, mutta olen aina ajatellut sen olevan "asiaan kuuluvaa" perhe-elämää, koulunkäyntiä tai sukulaisten tapaamista. Olen itse tehnyt virheitä ihmissuhteissa ja saanut ristiriitaisen kasvatuksen oikeasta ja väärästä ja siitä, miten ihmisiä kohdellaan. Olen monesti kaikissa elämänvaiheissa heti 12-vuotiaasta alkaen naureskellut ystävieni kanssa, miten elämässäni on enemmän juonenkäänteitä ja kriisejä kuin Salkkareissa. Myös terapeuttini sanoi toisella tapaamiskerralla piirtämääni elämän aikajanaa katsellessa, että hän näkee eletyn elämän, jossa ei tasaista vaihetta juurikaan ole.

Kun me todella tiedämme, että elämä on vaikeaa — todella ymmärrämme ja hyväksymme sen — niin elämä ei enää olekaan vaikeaa.— Psykiatri M. Scott Peck, 

Tyyni myrskyn edellä on aina jäänyt omalla kohdallani hyvin lyhyeksi ajaksi, jonka aikana en ole saanut edes edellisen myrskyn sateita kuivattua (ah, miten runnollista) ja taakkaa on ongelmien vaihtuessa tai kasvaessa kerääntynyt sietämätön määrä. Viime syksyn tapahtumat katkaisivat tämän dromedaarin selän totaalisesti, ja vuosien paino ja tukahdetut tunteet palauttivat julmalla tavalla maan pinnalle. Huomasin, miten elämäniloni pikkuhiljaa hiipui pois ja jäljelle jäi vain pohjaton epätoivo. Asiat, joista aiemmin olin saanut iloa ja nautintoa, eivät tuntuneet enää juuri miltään.

Tavallisen arjen pyörittäminen oli alkuun vastenmielistä ja helvetin vaikeaa, ja lopulta en enää välittänyt juuri mistään. Tein silloisessa työpaikassani jatkuvasti ylitöitä, koska olin väsymyksen ja aliravitsemuksen vuoksi niin heikossa kunnossa, että pääni oli aivan totaalisessa sumussa: pelkäsin tekeväni virheitä, varmistelin asioita moneen kertaan ja lähes jokainen työpäivä kävin ainakin kerran vessassa itkemässä. En nähnyt itselläni tulevaisuutta, näin takanani vain sarjan epäonnistumisia. Yritin vain selviytyä jokaisesta työpäivästä vain huomatakseni, että kotona on vieläkin pahempi olla.

Aloin eristäytyä ystävistäni ja muista läheisistäni. Koin olevani paskaa seuraa murheineni, koin ettei minulla ole kenellekään enää mitään annettavaa. Toisinaan tuijotin lamaantuneena kolme tuntia telkkaria ymmärtämättä mitä ohjelmaa katson, toisinaan havahduin yhtäkkiä siihen, että olin huomaamattani raapinut toisen olkapääni verille. Joinakin iltoina vedin kännit, joinakin iltoina poltin parin tunnin aikana lähes kokonaisen askin tupakkaa. En halunnut elää, mutta en jaksanut nähdä vaivaa itseni tappamiseenkaan. Ei ollut enää myrskyjä, ei kriisejä ja ilon ja toivon hetkiä. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus oli toivotonta harmaata ja minä tiesin jo melko varhaisessa vaiheessa, ettei sieltä enää nousta, ainakaan omin voimin.

Aiheutin läheisilleni paljon huolta ja häpesin ja inhosin itseäni sen vuoksi. Sen takia yritin esittää, että kaikki on ihan hyvin ja kyllä täältä vielä noustaan, olinhan aina noussut, jaksanut ja tsempannut. Valehtelin paljon ja monille, kaunistelin arkeani ja kovetin ulkokuoreni äärirajoille. En halunnut ottaa minkäänlaista apua vastaan, koska en uskonut olevani sen arvoinen. Tunsin olevani aivan umpikujassa ja en uskonut minun tunnelini päässä olevan valoa, vaikka miten pitkälle kulkisi. Viimein lokakuun lopulla olin siinä pisteessä, että minut pakotettiin soittamaan lääkäriin. Silloin tajusin itsekin, että jos en nyt ota apua vastaan, tämä sairaus vie mut hautaan.

Depression is like a war. 
You either win or die trying.

Eilen terapiassa puhuimme rooleista, kovasta ulkokuoresta ja naamioista. Tajusin, että olen koko elämäni ajan kasvattanut todella kovaa suojakuorta, jonka taakse en ole monenkaan antanut nähdä. Se on aina ollut minulle selviytymiskeino, keino pysyä jotenkuten järjissään ja pinnistellä eteenpäin. Olen pelottavan hyvä salaamaan asioita ja näyttämään ulospäin vain sen, mitä haluan ihmisten näkevän. En ole tehnyt sitä pitkään aikaan edes tietoisesti, se tulee lähes automaattisesti silloin kun tarve vaatii. Olen jatkuvassa valmiustilassa kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen, en anna itselleni lupaa olla pieni ja heikko, minulla ei ole ollut siihen koskaan oikeutta tai aikaa.

Talven aikana, ennen nykyistä sairaslomaani, kuori koveni jälleen ja tällä kertaa huijasin muiden lisäksi myös itseäni. En antanut itselleni lupaa surra menneisyyttäni ja menetyksiäni, olinhan jo kerran romahtanut ja siihen pisteeseenhän ei enää toiste jouduta vaikka mikä olisi. Aloin oireilla fyysisesti melko rankasti: migreenikohtaukset, pahoinvointi, jatkuva väsymys, ruokahaluttomuus, huimaus ja jatkuva kuumeilu saapuivat seuraksi, kun yritin paahtaa töissä, hoitaa ihmissuhteita ja pyörittää arkea. Pelkäsin sairastavani jotain vakavaa somaattista sairautta ja myös työterveyslääkäri oli huolissaan. Samaan aikaan alkoi terapia ja töissä minulle annettiin rutkasti enemmän vastuuta ja työnkuvani laajeni. Lopulta kuoreni petti jälleen ja huomasin istuvani työhuoneessani ja parkuvani niin lujaa, että jouduin kaivamaan astmapiipun esiin (toisaalta, onko turvallisempaa paikkaa saada astmakohtaus kuin terveyskeskus?)

Joten tässä sitä ollaan. Se kuori on nyt särkynyt. Toisaalta se tuntuu uskomattoman hyvältä: mulla on vihdoin oikeus hoitaa itseni kuntoon. Toisaalta se pelottaa aivan helvetisti ja syystäkin. Olen eri ihminen kuin ennen ja sen myötä herättänyt monissa läheisissäni ristiriitaisia tunteita. Edellisen postaukseni myötä välit katkesivat taas pariin läheiseen ja se oli taas kova isku vasten kasvoja. Oma vikanihan se toisaalta oli, ihan itse minä ajatukseni tänne jaan ja levitän henkilökohtaisia asioitani muiden tietoisuuteen. Jos olisin ollut hiljaa kuten ennen, näin ei varmasti olisi käynyt.

Miksi sitten teen näin, miksi näytän heikkouteni, miksi kerron näistä asioista julkisesti? Koska minulla on siihen oikeus. Sen lisäksi että toivon edesauttavani terveiden ihmisten tietoisuutta oman masennukseni todellisesta luonteesta, ovat syyni yksinkertaisen itsekkäät: omien ajatusten kirjoittaminen ja julkiseksi tuominen helpottaa oloani. Tämä auttaa hyväksymään asiat niinkuin ne ovat, enää ei tarvitse kaunistella ja käyttää naamiota.

Joku sanoo ei nää laulut synny alkon janoissa,
Joku sanoo koitat seistä liian suurissa monoissa
Ja vitut mähän kirjoitan just sen mitä nään.

Tajusin, että elämä mun ainut herra on,
Jos sillä ei oo sanottavaa, mä olen sanaton.
--
Nään edessäni sanoja, mä seison niiden takana
Joten anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla.
Haloo Helsinki! -Avautumisraita

Mulla on oikeus olla surullinen ja vihainen. Mulla on oikeus olla iloinen ja toiveikas. Mulla on oikeus sanoa ei, kieltäytyä kohteliaasti ja tarpeen vaatiessa vähemmän kohteliaasti.
Mulla on oikeus punnita ja arvioida, keneen voin luottaa ja keneen en. Saan puhua tai olla puhumatta sairaudestani, saan puhua suoraan ja otan vastuun kaikesta sanomisestani.

Ne, jotka teini-iässä nauroivat angstisuudelleni, saavat nauraa jatkossakin, sillä sama meno näyttää valitettavasti jatkuvan.
Ne, joita kirjoitukseni ei kiinnosta, saavat olla kiinnostumatta, mutta se taas ei kiinnosta minua.
Ne, jotka tuntevat kirjoitusteni jälkeen huonoa omatuntoa, voivat miettiä siihen syytä.

Olen saanut blogin aloittamisen jälkeen todella paljon positiivista palautetta läheisiltä ja tutuilta. Negatiivinen palaute on tullut lähinnä joiltakin sukulaisilta, jotka ovat kokeneet blogin henkilökohtaisena hyökkäyksenä heitä vastaan. Olen kuullut olevani vahva ja selviytyjä, kannustavat sanat ja tsempit tuntuvat todella hyviltä. Olen kuitenkin huomannut, että osa ihmisistä ajattelee minun parantuneen ja elämäni olevan nyt hyvää ja ehjää. On vaikeaa muistaa, että vaikka rikkoutuneen naamion takaa esiin tunkee aito itsevarmuus ja vahvuus, esiin tunkee myös aito epävarmuus, heikkous, suru ja viha. Käyn jatkuvaa päivittäistä tappelua itseni kanssa, etten sorru takaisin naamion taakse, vaan kehitän itselleni muita, terveitä selviytymiskeinoja. Tällä hetkellä tunnen oloni täysin alastomaksi ja tämän hetken suurin kriisi onkin itseni kanssa. Siksi toivoisinkin lähipiirini ymmärtävän, että mulla (kuten kaikilla muillakin) on oikeus olla myös väsynyt, surullinen, kiukkuinen ja toisinaan vähän vähemmän ymmärtäväinen kuin mihin ollaan totuttu. Koska nyt annan itselleni siihen luvan.

Joten anna mun ajatella, 
sekoilla ja olla vähän pihalla!

❤:lla Heidi