Sunnuntai

Mulla olis iso määrä asioita mistä haluaisin kirjottaa, ajatuksia on niin paljon. En osannut valita, mikä tänään olis erityisen paljon pyörinyt päässä ja mistä olis eniten sanottavaa, joten kirjoitan ihan vain tästä päivästä.

Jokapäivä on kissapäivä <3

Sunnuntait on aina ollu mun mielestä tosi ristiriitasia päiviä. Sunnuntaisin mulla on aika usein krapula. Semmonen tunne, että pitäisi tehdä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi ei tee mitään, tai tekee kaikkea vähän eikä saa mitään valmiiksi. Sunnuntaisin on kiva nauraa ystävien kanssa viikonlopun tapahtumille, muistella kuka teki mitäkin ja oli missäkin. Sunnuntaisin saa laittaa rennot vaatteet päälle ja itse tykkään meikata normaalia paremmin, jotta darranaama vähän paranisi. Sunnuntaisin on myös Raisio Importsin leffailta. Sellasia ne on, sunnuntait yleensä.

Tämä sunnuntai ei poikennut normaalista kuin kahdella tavalla, mutta niillä on mulle aika iso merkitys.
Avasin olkkarin sälekaihtimet. Oon istunu pimeässä olkkarissa niin kauan kun muistan, en ole koskaan tykännyt luonnonvalosta. Aurinko häikäsee, pöly näkyy paremmin ja sitä rataa. Nyt on luonnonvaloa täynnä tämä munkin kissaluola ja se näyttää oikeestaan aika kivalle. Siihen voisi ehkä tottua.

Toinen asia mitä tein ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Siivosin nuo kaksi kirottua romulipastoa! Vihdoin ja viimein. Pakko saada siivottua lisää kaappitilaa, muuttaahan kissaluolaan ensi viikolla toinen ihminen. Mies, joka käyttää vaatteita (valitettavan usein), omistaa tavaroita, esineitä, lakanoita, pyyhkeitä, kitaroita, pleikkari ykkösen pelejä, huonon imurin ja paljon Star Wars juttuja.
Olen yhdeksän kuukauden yksinasumisen aikana saanut levitettyä tavarani, etenkin vaatteeni, niin laajasti ja mukavasti, etten tiedä miten kaiken nyt uudelleen järjestelisi (eikö haaremihousuille pidäkin olla omistettu vaatekaapissa yksi oma hylly?)

Joten siivota täytyy. Löytöinä koskematon nahkalompakko, monia tärkeitä papereita, noloja valokuvia, 7 marimekon penaaleina käyttetyä pussukkaa ja tuhansia pinnejä.

Löysin myös vanhoja päiväkirjoja eri elämänvaiheissa. 13-vuotiaana kirjoitetun, jolloin kävin Kaarilan koulun seitsemättä luokkaa. 15-vuotiaana kirjoitetun, jolloin kävin rippileiriä Somerolla. Ja yhden viime syksyltä, kolme sivua kirjoitettu kauniiseen vihkoon, aikamoista paperintuhlanusta.
Myös kaikkia päivkirjoja yhdistää muutama samankaltaisuus: ystävät ovat merkinneet aina paljon, perhesuhteet ovat aiheuttaneet hankaluuksia, mutta jotkut sukulaissuhteet ovat vain vahvistuneet. Olen ollut vakavissani parisuhteissani/ihastuksissani ja olen ollut masentunut. Ja kaikki samat tekijät pätevät myös nykyhetkessä, tässä sunnuntaissa. 10 vuotta ja todella monet asiat ovat pysyneet ennallaan.
Ystävät, perhe, parisuhde, masennus.

Toivon, että tuo viimeinen sana ei pomppaa tulevissa päiväkirjoissa niin paljon esille, vaan että kolme ensimmäistä sekoitettuna omaan elämänhallintaan ja itsensä löytämiseen löisivät sen nurin.
Niin, että voisin tuntea surua, vihaa, mustasukkaisuutta, katkeruutta, kiukkua ja muita pahaa mieltä tuovia tunteita "normaalilla" tasolla, eivätkä ne söisi kaikkea energiaa pois. Se päivä tulee kyllä, täytyy vaan kaivaa kärsivällisyys esille.

Lisäksi löysin vanhoja kirjeitä, kortteja, ystävien minulle tekemiä runoja, vanhoja ystäväkirjoja ja paljon valokuvia ihmisistä, joiden kanssa syystä tai toisesta en ole enää tekemisissä. Paljon muistoja. Tuli tosi haikea olo, jouduin oikein pysähtymään niiden kanssa sohvalle ja aloin miettiä, mitä niille kaikille ihmisille kuuluu ja miksi ei ole tullut pidettyä yhteyttä.

Yhden ystävän olen menettänyt huumeille, joidenkin kanssa ehkä kasvanut erilleen erilaisten elämäntilanteiden vuoksi. Joidenkin kanssa yhteydenpito on vain hiipunut. Ja kynnys ottaa yhteyttä kasvaa viikko viikolta, vuosi vuodelta suuremmaksi.

Mitä minä oikein sanoisin? Mitä minä toivoisin että toinen sanoisi? Mistä lähteä liikkeelle, kenen kanssa voi jatkaa siitä mihin silloin joskus jäätiin ja kenen kanssa ei? Luultavasti pelkään pettymyksiä nykyään niin paljon, että en uskalla ottaa riskiä, ottaa selvää, sillä jos käy huonosti ja toinen onkin nykyään vieras, se sattuu taas. Typerä, typerä syy. Mutta se takaa sen, että ei tule taas takkiin. Ja varmistaa sen, että jään hyvin todennäköisesti tulevaisuudessakin paitsi niiden ihmisten seurasta, joiden kanssa joskus pystyin olemaan oma itseni.

Pelkään myös sitä, että toinen ei enää tunnista minua, olen muuttunut viimeisten vuosien, etenkin viimeisen vuoden aikana todella paljon. Arvoni, tulevaisuudensuunnitelmani, jopa osa moraalistani on muuttunut osittain hyvinkin radikaalisti. Jos minua ei hyväksytä muuttuneena ja kasvaneena? Tai entä jos minä en pysty hyväksymään toisen muuttumista tai kasvamista? Ehkä vielä uskaltaudun ottamaan selvää.

Sellainen on tämä sunnuntai, loppujen lopuksi todella paljon erilaisempi kuin edelliset sunnuntait. Tänään oon ylpeä siivousurakastani, kissaluola on taas astetta valmiimpi "perheenlisäykselle", hehheh.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

❤:lla Heidi

Ps. Tän päivän biisinä toimi
CAZZETTE-Oceans, aivan huikea!

Alkusanat

Vein tänään saikkulapun töihin. Taas. Jälleen kerran marssin pää painuksissa pomon huoneeseen toivoen hänen läsnäoloaan, että asia hoituisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Että pääsisin äkkiä pois työympäristöstä, että pääsisin nopeasti parkkipaikalle sytyttämään tupakan ja huokaisemaan helpotuksesta: johan on ohi sekin ylpeyden kolaus, syvä häpeällinen toimitus.

Lääkäri oli tällä kertaa kirjoittanut diagnoosin nimen pelkän diagnoosikoodin lisäksi ja se lisäsi häpeää ja ahdistusta. Olisinko ollut yhtä häpeissäni jos paperissa olisi lukenut "akuutti ylähengitystieinfektio" tai "olkapään pinneoireyhtymä"? Tuskimpa. Siinä se diagnoosi vain olla nökötti mustaa valkoisella, tuo paskamainen mörkö, josta jo toiveikkaana uskoin päässeeni eroon.

Keskivaikea masennustila
Helvetti.


Kerron hieman perusasioita itsestäni. Olen 23-vuotias, Turussa asuva ja eiliseen asti työssäkäyvä sairaanhoitaja. Perheeseeni kuuluu neljä kissaa ja ensi viikosta alkaen kokonaisvaltaisesti myös ihana, Star Warsista ja hienoista autoista kiksejä saava mieheni, R. Ystäväpiirini on pieni, mutta sitäkin rakkaampi. Olen kahden veljen ja käytännössä kahden siskon ylpeä isosisko. Vapaa-ajallani näen ystäviäni, vietän paljon aikaa R:n kanssa ja viikonloppuisin käyn juhlimassa. Koen olevani ulospäinsuuntautunut, luotettava, avoin, välillä veemäinen, aito ja tempperamenttinen ihminen. Lisäksi sairastan toistuvaa, keskivaikeaa/vaikeaa masennusta, syön mielialalääkettä, jonka annosta juuri tänään nostettiin, tarvitsen toista lääkettä turvaamaan unta ja käyn psykoterapiassa.

Pam, siinä se tuli.
Mutta nyt ei enää hävetä.
Koska nyt olen päättänyt lopettaa häpeämisen.
Koska en koe, että kenenkään tarvitsee hävetä sairauttaan, koska sairaushan masennus on. Hengenvaarallinen sellainen.

On vaikea avata suunsa, koska pelkää muiden mielipiteitä. Pelkään sanoja "huomiohuora, säälinkerjääjä, laiska"
"ota itseäsi niskasta kiinni", "lyö nyrkkiä pöytään", "olet sentään terve". Varsinkin tuo viimeinen tokaisu menee kliseisesti sanottuna tunteisiin: ei, en ole terve. Sairastan keskivaikeaa masennusta. En kaipaa sääliä, en syyllistämistä, en voivottelua, en erityishuomiota.

Se mitä kaipaan on tiedon etsiminen, oma sisäinen yritys ymmärtää tätä sairautta ja näin saada edes pieni, mutta erittäin merkittävä osa siitä häpeästä ja syyllisyydestä pois, mitä masentunut ihminen kokee jatkuvasti muutenkin.

Siksi halusin alkaa kirjoittaa blogia, julkistaa sen facebook seinälläni. Tämä on samalla terapiaa, tunteiden purkua ja pahan olon lievittämistä, ja mahdollisuus laittaa ihmisiä pohtimaan, miksi näin yleinen, jo kansansairaudeksikin kutsuttu sairaus on hyvinvointivaltiossamme edelleen tabu, häpeä. Olisiko asenteita syytä muuttaa? Ottaa selvää faktoista ja yrittää sitä kautta olla enemmän ihminen ihmiselle?

Kirjoitukseni on luultavasti yhtä sekava kuin mieleni tällä hetkellä. R kuorsaa lämpöisenä käärönä vieressä, himoitsen pakkasessa olevaa jäätelöä, tunnen mieletöntä katkeruutta ja olen onnellinen kun saan nukkua huomenna niin pitkään kuin haluan, tuntematta siitä yhtään syyllisyyttä. Minä olen sairaslomalla ja aion helvetti sentään parantua.

Hyvää yötä

❤:lla Heidi