One day I decided I was gonna choose me

torstai 20. huhtikuuta 2017

Alkusanat

Vein tänään saikkulapun töihin. Taas. Jälleen kerran marssin pää painuksissa pomon huoneeseen toivoen hänen läsnäoloaan, että asia hoituisi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Että pääsisin äkkiä pois työympäristöstä, että pääsisin nopeasti parkkipaikalle sytyttämään tupakan ja huokaisemaan helpotuksesta: johan on ohi sekin ylpeyden kolaus, syvä häpeällinen toimitus.

Lääkäri oli tällä kertaa kirjoittanut diagnoosin nimen pelkän diagnoosikoodin lisäksi ja se lisäsi häpeää ja ahdistusta. Olisinko ollut yhtä häpeissäni jos paperissa olisi lukenut "akuutti ylähengitystieinfektio" tai "olkapään pinneoireyhtymä"? Tuskimpa. Siinä se diagnoosi vain olla nökötti mustaa valkoisella, tuo paskamainen mörkö, josta jo toiveikkaana uskoin päässeeni eroon.

Keskivaikea masennustila
Helvetti.


Kerron hieman perusasioita itsestäni. Olen 23-vuotias, Turussa asuva ja eiliseen asti työssäkäyvä sairaanhoitaja. Perheeseeni kuuluu neljä kissaa ja ensi viikosta alkaen kokonaisvaltaisesti myös ihana, Star Warsista ja hienoista autoista kiksejä saava mieheni, R. Ystäväpiirini on pieni, mutta sitäkin rakkaampi. Olen kahden veljen ja käytännössä kahden siskon ylpeä isosisko. Vapaa-ajallani näen ystäviäni, vietän paljon aikaa R:n kanssa ja viikonloppuisin käyn juhlimassa. Koen olevani ulospäinsuuntautunut, luotettava, avoin, välillä veemäinen, aito ja tempperamenttinen ihminen. Lisäksi sairastan toistuvaa, keskivaikeaa/vaikeaa masennusta, syön mielialalääkettä, jonka annosta juuri tänään nostettiin, tarvitsen toista lääkettä turvaamaan unta ja käyn psykoterapiassa.

Pam, siinä se tuli.
Mutta nyt ei enää hävetä.
Koska nyt olen päättänyt lopettaa häpeämisen.
Koska en koe, että kenenkään tarvitsee hävetä sairauttaan, koska sairaushan masennus on. Hengenvaarallinen sellainen.

On vaikea avata suunsa, koska pelkää muiden mielipiteitä. Pelkään sanoja "huomiohuora, säälinkerjääjä, laiska"
"ota itseäsi niskasta kiinni", "lyö nyrkkiä pöytään", "olet sentään terve". Varsinkin tuo viimeinen tokaisu menee kliseisesti sanottuna tunteisiin: ei, en ole terve. Sairastan keskivaikeaa masennusta. En kaipaa sääliä, en syyllistämistä, en voivottelua, en erityishuomiota.

Se mitä kaipaan on tiedon etsiminen, oma sisäinen yritys ymmärtää tätä sairautta ja näin saada edes pieni, mutta erittäin merkittävä osa siitä häpeästä ja syyllisyydestä pois, mitä masentunut ihminen kokee jatkuvasti muutenkin.

Siksi halusin alkaa kirjoittaa blogia, julkistaa sen facebook seinälläni. Tämä on samalla terapiaa, tunteiden purkua ja pahan olon lievittämistä, ja mahdollisuus laittaa ihmisiä pohtimaan, miksi näin yleinen, jo kansansairaudeksikin kutsuttu sairaus on hyvinvointivaltiossamme edelleen tabu, häpeä. Olisiko asenteita syytä muuttaa? Ottaa selvää faktoista ja yrittää sitä kautta olla enemmän ihminen ihmiselle?

Kirjoitukseni on luultavasti yhtä sekava kuin mieleni tällä hetkellä. R kuorsaa lämpöisenä käärönä vieressä, himoitsen pakkasessa olevaa jäätelöä, tunnen mieletöntä katkeruutta ja olen onnellinen kun saan nukkua huomenna niin pitkään kuin haluan, tuntematta siitä yhtään syyllisyyttä. Minä olen sairaslomalla ja aion helvetti sentään parantua.


Hyvää yötä
❤:lla Heidi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Loppusanat

"Jos oot kivi kengässä, oo timantti" Pyhimys - Tapa Poika Mulla on tilanne hallinnassa. Se tuntuu ihan sairaan hienolta, mulla ...