Mulla on vapaapäivä ja täällähän paketoin epätoivoisesti tällä hetkellä lahjoja. Äitien tekemät peruna- ja bataattilaatikko on uunissa ja kesän 2017 soittolista raikaa kajarista. Tää on tosi hassua aikaa.
Vaikka mun paketoimat paketit tulee 99% todennäköisyydellä olemaan kasa muodottomia ryttyjä, oon ylpee siitä että oon tehnyt poikkeuksen ja ylipäätään ostanut joitakin joululahjoja. Myös klisee "sisin ratkaisee", pätee hyvin tässäkin asiassa, lohduttaudun siis sillä.
Mä oon monta viikkoa pohtinut mun yhtä terapiakertaa ja etenkin viime päivinä se on ollu enemmän mielessä. Mun täytyy vähän pohjustaa tätä, yrittää muotoilla tätä joillakin tavoilla loogisesti sanoiksi. Tää ei meinaa oo ihan yksinkertasta (ylläri).
Mä en oo ikinä ollu mikään harmaan alueen ihminen. Uusissa ja joissakin tietyissä tilanteissa mä osaan näyttää "pokerinaamaa" ja olla tilanteessa sopivalla tavalla. Näinhän meistä suurin osa osaa, se on ihan normaali juttu.
Mä osaan olla kaunis paketti. "Kauniilla" tarkoitan hillittyä käytöstä, asiallista olemusta ja kohteliaita käytöstapoja. Se on kuorta. Toisilla se kuori on paperia, toisilla panssaria.
Mun kuori on monta kerrosta eri materiaaleja. Mä en tiedä miten monimutkaisia muut on, tiedän vaan sen miten oman itsen ja oman elämän ymmärtäminen on välillä niin raskasta ettei tiedä liikkuuko se "normaalin" tai "terveen" rajoissa enää. Miksei riita voi olla vain riita, joka riidellään, sovitaan ja lopulta unohdetaan? Miksei voi halailla, pussailla ja harrastaa seksiä aina kun se on mahdollista, sehän on aina kivaa? Miksei menneisyyteen kuuluvat ihmiset unohdu mielestä, vaikka kukaan ei tee elettäkään uudelle alulle (ja harvassa tapauksessa se ei järkevää olisikaan). Miksi jonain päivänä mä olen tosi tyytyväinen mun vartaloon ja toisena hetkenä taaa haluaisin kiloja pois? Minkä takia kaiken pitää tuntua niin helvetin syvästi ja isosti?!? Tai sitten ei ollenkaan?
Ja miks ne samat asiat tuntuu niin erilaisilta eriaikoina. Toisena hetkenä asia A (luovuus kukkii) saa mut itkemään ja tuntemaan itseni maailman avuttomimmaksi. Hetken päästä asia A:lle vois haistattaa vitut ja aikaisemmin sen vuoksi itkeminen hävettää ja lähes suututtaa. Sen jälkeen A on mulle täysin neutraali asia, aivan yhdentekevä, mennyt juttu. Done.
Sitten tää kaikki toistuu. Parin tunnin sisällä. Monta kertaa, eri järjestyksessä. Usean päivän, viikon, vuodenkin ajan.
A on se paljon puhuttu trauma, trauma taasen se, josta äidit varottelee lapsiaan ja toisiaan. Wikipedia (kyl huomaa että oon tehnyt AMK-tasoisen opinnäytetyön) kertoo traumasta näin "trauma tai psyykkinen järkytys on pitkäaikainen mielenterveyteen vaikuttava haitta, joka on syntynyt traumaattisisten ärsykkeiden ylittäessä tietyn sietokyvyn asteen. " Tää on mun mielestä ainakin todella typerästi muotoiltu. Mun sietokyvyn asteet ylittää joku ärsyke harvasepäivä! Noh kuitenkin: traumaattinen tapahtuma, siihen liittyvä ihminen tai tunnetila. Mä reagoin siihen aika karkeasti kolmella eri tavalla. Minä olen avuton kuin lapsi, minä olen vahva, minä olen aikuinen. Trauma sattuu aina samalla tavalla, yhtä voimakkaasti, ainakin mulla.
Näennäisen normaali persoonallisuuden osa (ANP) sisältää lajin säilymiseen ja päivittäiseen elämään liittyvät persoonallisuuden rakenteet, kuten huolenpidon, leikin ja ympäristön tutkimisen. Tämä persoonallisuuden osa on yleensä vallalla töissä tai koulussa ja muussa sosiaalisessa kanssakäymisessä. ANP voi olla täysin tai osittain muistamaton traumatapahtumalle, tai hän saattaa muistaa tapahtumat ulkokohtaisesti ilman tunteita. ANP kuvataan usein päiväminäksi
Emotionaalinen persoonallisuuden osa (EP) käsittää rakenteet, jotka liittyvät yksilön eloonjäämiseen ja puolustautumiseen, kuten kiintymyshuudon, taistelun, paon ja jähmettymisen. Siihen on tallentunut myös traumaan liittyneitä havaintoja sekä niihin kytkeytyneitä tunteita ja reaktioita.
(Suora kopio: http://traumajadissosiaatio.fi/persoonan-rakenteellinen-dissosiaatio/#naennaisesti)
Mä pidän erittäin todennäköisenä, että mulla on jonkinlainen traumaperäinen dissosiaatiohäiriö! Mitäs tähän nyt sitten sanois. Kuulostaa ihan järkevältä. Kyllä esimerkiksi kohta melkein vuosi kognitiivista psykoterapiaa on opettanu itsestä melkoisesti. Kun trauman kaltainen tapahtuma toistuu tai traumaan liittyvä ihminen ilmoittaa olemassaolostaan, mä mietin sen aina monelta kantilta.
- Osa musta haluaa olla lapsi: luovuttaa, antaa muiden tehdä päätökset, itkeä ja olla lohdutettavana ja ohjailtavana. Toisaalta antaa naiivia ymmärrystä ja loputtomiin uusia mahdollisuuksia, uskoa vilpittömästi että kaikki järjestyy.
- Toinen osa haluaa mennä yli vaikka väkisin. Liian hätäisesti jonnekin "turvaan". Kunhan ei vaan satu enää. Lasta täytyy aina suojella.
- Ja kolmas osa, mun aikuinen "ANP" tekee päätöksen miten mä toimin traumatilanteessa. Järkevän, mun näköisen päätöksen ja toimintasuunnitelman.
Tai sehän olis ideaalitilanne. Mulla menee siihen päätöksen tekoon välillä vaan ihan älyttömän kauan. Mä saatan vatvoo ja pyöritellä joitakin vaikeita asioita päässäni, enkä osaa antaa olla. Se stressaa mua iha älyttömän paljon, jolloin väsyn. Kun taas toimin hetken mielijohteesta jommankumman tunneminäni mukaan, otan tietoisen riskin, eikä se lähes koskaan ole hyvä ratkaisu. Sillonki ahdistaa, jolloin väsyn. Ei mikään ihme, että silloin kun olen vapaalla, nukun helposti kellon ympäri, hehhe. Tää häiritsee mun elämää ja aiheutti mulle vuosi sitten vaikean masennuksen, jolloin mä lähes lamaannuin. Silloin en kyennyt kuin kaavamaisesti pakotettuina tiettyihin toimintoihin, ja niihinkin puutteellisesti. Nyt mä olen jo siinä vaiheessa, jossa tunnistan ongelmani ja osaan melko hyvin jo hallita sitä. Matka on ollut kivikkoinen mutta sitäkin opettavaisempi, enkä mä enää voi ottaa kuin avoimin mielin vastaan sitä mitä on vielä edessä.
Mä oon tosi helpottunut ja tyytyväinen, että tälle kaikelle sekamelskalle on joku selitys ja nimi. Jonkun mielestä tää voi kuulostaa ihan sekopää meiningiltä, toinen ehkä alkaa pohtia, miten itse vastaavissa traumaattisissa tilanteissa toimii tai toimisi. Toivottavasti edes joku avartaa katsettaan sille, että hienojen sanojen ja diagnoosien takana me kaikki ollaan ihan vaan ihmisiä ja persoonia. Sen takia mä tän halusin kirjottaa ja julkaista. Puhuu sitä ihmiset turhemmistakin asioista. Ja ehkä mä näin pystyn raottamaan sitä paketin kantta ja yrittää ymmärtää itseäni. Se on mulle tärkeää. Ja mitäpä sitä muutenkaan ihminen tekis vapaapäivänään kuin paketoisi lahjoja ja miettisi persoonallisuuden eri osia.
Hyvää joulunaikaa ❄
❤:lla Heidi
