Mulla on alkanut taas uusi vaihe elämässä: aloitin viime viikolla työt päihdepsykiatrian osastolla. Myös punaisten hiusten aikakausi on tullut päätökseen. Samoin kesä. Niinkuin edellisilläkin viikoilla (oikeastaan niin kauan kuin jaksan muistaa), on taas tapahtunut paljon kaikenlaista.
Mä oon tosi innoissani uudesta työstä, psykiatria on ehdottomasti se ala joka mua eniten kiinnostaa. Mulla ei oikeastaan ole aikaisempaa kokemusta päihteidenkäyttäjien hoidosta, eikä paljoa psykiatrisistakaan potilaista. Mutta mä aion oppia ja jo heti ensimmäisenä päivänä osasto työympäristönä tuntui omalta jutulta. Mulla on kauhee halu kehittyä sekä sairaanhoitajana, että ihmisenä. Tän viikon aikana mitä olen töissä kerennyt olemaan, olen rehellisesti lähtenyt joka aamu töihin täynnä ihan uudenlaista intoa.
Koen olevani valmis psykiatriseen työhön nyt kun oma pääkoppa on aika mukavasti kasassa. Arki tuntuu ihanalta, aamuheräämisetkään eivät tuota enää samanlaisia vaikeuksia kuin ennen. Nukun hyvin ja nään toisinaan ihan mukaviakin unia. Ateriarytmi on suhteellisen säännöllinen ja energiaa tuntuu olevan sopivassa määrin. Kaikenkaikkiaan tunnen oloni terveeksi ja hyväksi, onnelliseksi. Vaikka mun ympärillä ja elämässä tapahtuu lähes jatkuvalla syötöllä jotakin negatiivista ja surullisiakin asioita, mun ajatukset on pysyneet selkeinä ja järjestyksessä.
Nyt mä voin sanoa, että oon saanut sen kaaoksen hallintaan, mikä vähän reilu vuosi sitten levisi käsiin.
Mulla on ollut parin viikon ajan tosi haikea olo. Oon "roikkunut" joissakin ihmisissä ja tapahtumissa niin kauan, että niistä luopuminen pelottaa. Luopuminen, luovuttaminen ja toivon menettäminen ei oo ikinä ollut "mun juttu". Oon aina kiintynyt ihmisiin liiankin helposti ja liikaa ja vaikka ihmissuhde viilenisi ja loppuisi, mun on ihan hirveen hankala päästää irti.
Mä ikävöin välillä tiettyjä ihmisiä niin että ihan fyysisesti sattuu. Ikävöin ihmisiä, jotka ovat olleet minulle joskus läheisiä ja rakkaita. Voisin heittää tähän suoralta kädeltä kymmenen nimeä, joita mulla on välillä tosi kova ikävä. Muistelen tiettyjä ihmisiä viikottain, joitakin jopa päivittäin. Mietin mitä heille mahtaa kuulua, onko heillä kaikki hyvin. Pohdin, ovatko he onnellisia.
Mietin myös sitä, miettivätkö he koskaan minua. Pelkään etteivät he mieti, kyllä mua pelottaa ajatus siitä, että minä en kenties merkinnyt heille yhtä paljon kuin he minulle. Osan kohdalla jopa uskon tietäväni näin olevan. Ei kukaan sitä ole mulle suoraan sanonut, mutta teot ja tekemättä jättämiset puhuvat puolestaan. Ja siltikin mulla on aina vaan ikävä.
Joidenkin ihmisten ikävöinnistä tunnen huonoa omatuntoa, enkä halua sanoa ikävääni oikeastaan kenellekään ääneen. Ne ihmiset ovat ehkä entisiä poikaystäviäni, entisiä ihastuksiani, entisiä ystäviäni tai sukulaisiani. Tiedän, että mun oloa helpottaisi, jos sanoisin ikäväni ääneen. En ikävöinnin kohteelle, vaan ihan jollekin muulle. Pelkään kuitenkin, että se ymmärrettäisiin väärin. Että joku loukkaantuisi siitä, että mulla on jotakin ihmistä ikävä. Että jollekin tulisi petetty olo, koska ikävöin ihmistä joka esimerkiksi on tehnyt minulle väärin. Vaikka eihän kenenkään ikävöiminen ole pois nykyisistä ihmissuhteista, ei ainakaan omalla kohdallani. Ja siltikin mua aina vaan pelottaa.
Mutta mä annan itseni ikävöidä ja välillä pelätä, ne on täysin normaaleja ja sallittuja tunteita. Ja jokaisella meistä on salaisuuksia, jokaisella on ns. kiellettyjä tunteita, joita ei halua muille paljastaa. Omalla kohdallani "kielletyt tunteet" liittyvät juurikin ikävään ja kaipaamiseen.
Mä en vaan tiedä miten näitä tunteita käsitellä sillä tavalla, etteivät ne aiheuttaisi mulle ahdistusta ja surua.
Mä olen liian monessa edellisessä terapiakerrassa joutunut keskittymään samoihin ihmisiin ja tilanteisiin, sellaisiin asioihin jotka käsittelevät nykyhetkeä. En haluaisi maksaa kuukaudessa lähes 200euroa puhumalla niistä asioista. Se tuntuu turhauttavalta. Varsinkin kun juuri ne asiat junnaavat paikoillaan, enkä pysty näihin asioihin itse vaikuttamaan. Mun täytyy taas muistuttaa itseäni siitä, että käyn terapiassa itseäni varten. En käy siellä sen vuoksi, että saisin apukeinoja muiden auttamiseen.
Kaikenkaikkiaan mulle kuuluu tosi hyvää. Olen työssä mistä tykkään, talous alkaa olla hyvällä mallilla. Parisuhteeni voi hyvin, samoin suurin osa ystävyyssuhteistani. Kissaluola on saanut uutta ilmettä, ja pienimmäisen tyttökissan koipikin alkaa olla kunnossa.
Tän syksyn tavoitteena mulla olisi pudottaa muutama ylimääräinen kilo, jotka ovat salakavalasti tulleet kesän ja tupakoinnin lopettamisen jälkeen. Myös tatuointiaika pitäisi varata, siitä on pitkä aika kun olen viimeksi leimaa ottanut!
Ihania syyspäiviä!
❤:lla Heidi
